Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Tänään se koitti, eräänlainen arki. Miehen loma loppui ja minä jäin kotiin tyttöjen kanssa muutamaksi viikoksi, ennen kuin Papu aloittaa päiväkodissa. Voin kertoa, että eilen vähän hermostutti. Periaatteessa hermostuttaa edelleen, mutta nyt olen jo selvinnyt ensimmäisestä päivästä, eikä taaperossa ole haavoja tai kuhmuja ja vauvakin on oloonsa tyytyväinen. Miksi hermoilen? No, ensisijaisesti logistisista syistä. Asumme hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa (en ihan tullut asuntoa ostaessamme ajatelleeksi, että saattaisimme kohta olla kahden pienen lapsen vanhempia, ostohetkellä vasta esikoinen oli ilmoittanut tulostaan...) ja taapero-Papu ei vielä oikein osaa laskeutua rappusia. Ylöspäin tulee näppärästi, mutta alas on toinen juttu. Hermoilen siis sitä, miten ihmeessä saan itseni, vauvan (mahdollisesti turvakaukalossa tai toisena vaihtoehtona vaunukopassa) ja taaperon sekä hoitorepun ja muut tavarat alas täältä ulkoilua varten ilman, että joku (taapero...) kolauttaa itsens...

Kylläpä on ollut vaikea löytää aikaa blogin päivittämiselle... Ennakoin tilanteen vain vaikeutuvan hetkeksi, kun mies palaa maanantaina töihin. Minulla on edessä täysin uusi ja potentiaalisesti aika intensiivinen ajanjakso, kun olen tyttöjen kanssa kolmestaan kotona. Vauva kiinni tississä ja taapero hulisemassa ympäri huushollia. Vähän jo jännittää, miten selviän... No, kaipa se siinä menee kuin muutkin haasteet - ja syyskuun alussahan Papu aloittaa päiväkodin, mikäli kaikki menee niin kuin on suunniteltu. Mutta nyt kun Papu ja isä ovat taas jossain omilla teillään, Itu nukkuu makoisasti ja pyykitkin voivat odottaa koneessa vielä hetken, voin ottaa pienen aikalisän ja kirjoitella. Viimeksi päästiin synnytyskertomuksessa siihen asti, että pari yötä osastolla oli edessä. Sehän on näillä "sokerivauvoilla" ihan vakio ainakin TYKSissä, kun vauvan verensokereita tarkkaillaan se 48 tuntia. Sokeriarvot Itulla olivat koko ajan oikein hyvät, vaikka pienet vaikeudet alkoivatkin het...

Kolme viikkoa tuntuu kuluvan kaikkein nopeimmin, kun käy ensin synnyttämässä ja sitten pähkii arkielämää synnyttämänsä pikkuihmisen ja aiemmin synnyttämänsä vähän isomman pikkuihmisen kanssa... Eli kyllä, tämä aika on mennyt juuri niin nopeasti kuin kuvitella saattaa ja minä en ole ehtinyt saada sitä kuuluisaa omaa aikaa oikeastaan ollenkaan, kun vauva tietenkin on rinnalla lähes koko ajan - ja kun ei ole, taapero haluaa huomiota tai sitten kaadun väsyneenä sänkyyn yöunille. Lisäksi helteet ovat uuvuttaneet koko poppoota niin, että kyllä aika nihkeää on minkään järkevän tekeminen. Miehen loman ansiosta ollaan sentään käyty vähän välillä ostoskeskuksissa viilentymässä ja ruokaostoksilla, mutta muuten ei kyllä juuri muuta ole tehty kuin hikoiltu. Sitä tuli tehtyä myös kolme viikkoa sitten. En ole niin varma, haluaako kukaan lukea mitään tarkkaa synnytyskertomusta, mutta osapuilleen näin se meni. Maanantaina 9.7. menin äitiyspolille Tyksiin ylimääräiseen ultraan, jossa lääkäri ar...

Tänään olisi ollut pikkuisen Itun varsinainen laskettu aika. Olen kyllä iloinen siitä, että sen sijaan, että nyt kärvistelisin synnytyssalissa hengittelemässä supistusten tahtiin (tosin siellä salissa oli mukavan viileää...), minulla on sylissä pieni kaksiviikkoinen tytöntyllerö. Hiki on joka tapauksessa, mutta sille ei nyt näissä olosuhteissa mitään voi, kun ei ole sitä ilmalämpöpumppua... Eilen illalla sain ihanan ja odotetun sähköpostin. Masukuvausten kuvat olivat valmistuneet! Papun masukuvat otti Jere Satamo ja ne otettiin meillä kotona, viime vuoden helmikuussa. Niiden tunnelma oli mukavan talvinen ja kotoisa. Jeren kuvaustyyli on tummahko ja täysin erilainen kuin oma kuvaustyylini, joten siksi halusin buukata juuri hänet. Halusin kuvia, joissa selkeästi näkyy se, etten ole niitä itse "ohjannut". Olin kuviin hurjan tyytyväinen. Tässä kaksi lemppariani noista talvikuvauksista: Tällä kertaa halusin masukuvat ulkomiljöössä, kun tulossa kuitenkin oli kesävauva j...

Hiljaisuudesta täällä ja kuvista Instassa on varmasti käynyt ilmi, että kyllä, pikkuisemme saapui kohdunulkoiseen maailmaan hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa, käynnistetyn synnytyksen myötä, 11.7.2018 klo 3.59 aamuyöllä. Synnytyksestä lisää myöhemmin, mutta nyt muutama kuva. Ensimmäinen kuva, joka minulla kamerasta löytyy. Ikää jo useampi tunti. Kurksis! Kymmenen päivää hän on jo ollut täällä kanssamme, ja siinä ajassa on ehditty vaikka mitä. On ollut pientä huolta painonlaskusta, hurjasti lisämaitotankkausta, piipahdus yhden yön verran takaisin osastolla, kamalasti hellehikitahmaisuutta - mutta ennen kaikkea paljon ihan pienen ihastelua. Hän on kaunis, suloinen ja valloittava. Ja isosisko on ottanut tilanteen haltuun ihailtavan hyvin, hän jo ilmasuukottelee siskoaan. Kotiin sairaalasta! Mun tytöt. <3 Lisää kaikesta myöhemmin. Nyt on tämän hikimamin suunnattava suihkuun ennen kuin lähdetään ystävien puutarhajuhliin pikapiipahdukselle. Pikku-Itu pääsee esittäytym...

Huomenna aamupäivällä menen lääkäriin TYKSin äitiyspolille. Siellä sitten tsekataan sokerikuviot (insuliini ei ole auttanut juurikaan paastoarvoihin, äh), ultrataan Itu ja päätetään, käynnistetäänkö synnytys ja jos, niin milloin. Tästä se marraskuussa lähti liikkeelle. Kaksi viivaa! Iik! Aika huisa ajatus, että teoriassa 24h:n päästä minulla voi olla taas vauva sylissä. Voi hämmennystä. Koko tämä raskauden loppuvaiheen erikoisuus (verrattuna Papun odotuksen loppumetreihin) on kyllä saanut pohdiskelemaan vaikka mitä. Ja toisaalta myös nyt on aika vahva ajatus siitä, että kun Itu saadaan maailmaan, on meidän perhe valmis. Tai siis että minä en kyllä enää taida fyysisesti jaksaa kolmatta raskautta. Kaksi lasta on ollut oma haaveeni, nyt on sitten se haave kohta totta. Miehellähän on sitten jo kolme, joten ollaan kompensoitu tämän "perhekokonaisuuden" aikuiset (minä, mies, miehen ex) näillä toimilla. Ei heikennetä huoltosuhdetta eikä heiluteta sukupuolijakaumia. Heh. ...

Juteltiin tänään meidän Papun synttärikaimatytön äidin kanssa teekupposen äärellä asiasta, joka on viime aikoina mietityttänyt yhä enemmän ja enemmän. Ihmekö tuo, kun periaatteessa viikon päästä voin olla synnärillä vastasyntynyt vauva sylissä. Miten tämä homma oikein menee? Kohta olen kahden lapsen äiti! Kahden pienen tytön, joilla on ikäeroa noin 16kk. Elämä muuttuu, tässä eletään viimeisiä aikoja niin, että Papu saa kaiken meidän huomiomme. Mitä tapahtuu, kun äitiin takertuu pikkuinen Itu, joka tarvitsee ihokontaktia ja läheisyyttä tuntikausia vuorokaudesta. Miten osaan itse jakaa itseni kahden pienen tarvitsijan välillä niin, että molemmat saavat, mitä tarvitsevat? Kysymyksiä on miljoona, vastauksia tuskin yhtään ennen kuin Itu saapuu maailmaan. Uskon kyllä, että rakkaus ei puolitu vaan tuplaantuu - niin ainakin sanotaan. Näitä asioita miettii silti varmasti ihan joka ikinen äiti, joka odottaa toista (tai kolmatta jne.) lastaan. Ilmassa on hieman ristiriitaisuuttakin -...