Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Kun jäin helmikuussa 2017 äitiyslomalle, olin 39-vuotias ja minulla oli melko lailla vakiintunut elämä - mitä nyt juuri olin vaihtanut työpaikkaa ja asuntoa ja tullut raskaaksi (pikkujuttuja, eh?), mutta sosiaalisia kuvioita ajatellen olin jo vuosia elänyt aika muuttumattomassa tilanteessa. Minulla oli sopivan kokoinen, vuosien saatossa hankittu ystävä- ja kaveripiiri, enkä oikein osannut ajatella, että tilanne siitä juurikaan muuttuisi. Minulla oli muutama lukioaikainen ystävä, iso liuta scifihörhöjä ystäviä yliopistoajoilta sekä jonkinmoinen sakki lähinnä rock-keikkojen ja musiikin kautta elämääni pöllähtäneitä kavereita. Suurin osa ystävistäni oli jo perheytynyt aikoja sitten, joten vauva-aikaa kanssani samaan aikaan ei viettänyt tuolloisesta lähipiiristäni kuin yksi lukioaikainen ystäväni, yksi uusi työkaverini sekä muutama kaveripiirieni ulkoreunamilla oleva tuttu. En osannut ennakoida, miten paljon asiat voisivat tältäkin osin muuttua reilussa kahdessa vuodessa. Jotain tapaht

Tuossa kevättalven aikana minuun otettiin yhteyttä Instagramin kautta. Yhteydenotto tuli toimittajalta, joka olisi halunnut minut mukaan juttuun, joka käsittelisi eri ikäisiä äitejä. Innostuin ja olisin mieluusti osallistunut jutuntekoon, mutta homma kaatui lopulta siihen, että avopuolisoni ei halua näkyä "julkisuudessa". Lehti puolestaan olisi halunnut juttuun mukaan koko perheen, mikä toki on ymmärrettävää. Joskin kyllähän äitiysjutun olisi ehkä voinut kirjoittaa myös pääosin äidin näkökulmasta... No, juttu kaatui meidän osaltamme siihen, että kunnioitan miehen toivetta jäädä näkymättömiin, mutta jäin kuitenkin mietiskelemään niitä teemoja, joita toimittaja ohimennen mainitsi.  Jutun teema olisi siis ollut äitiys eri ikäisenä. Itsehän en tietenkään voi tietää, miltä äitiys vaikka parikymppisenä olisi tuntunut, koska minusta tuli äiti vasta 39-vuotiaana, mutta ehkä tässä jotain pystyy spekuloimaan. Toimittaja mainitsi miettineensä mm. kysymystä siitä, miten haastateltavat

Meillä on kaksivuotiaalla alkanut tässä muutaman viikon sisällä ihan selvä äitikausi. Johtuukohan se päiväkodin äitienpäivätouhuista, joissa äidistä varmasti puhutaan paljon vai onkohan nyt vain sen aika, mutta ihan selvästi on tyttö ollut aikaisempaa enemmän äidin sylin tarpeessa. "Sykkyyn, sykkyyn!" kaikuu niin Ruissalon kävelylenkillä kuin keskellä yötä lastenhuoneessa. Välillä hymyillen, välillä itkua vääntäen. Tarve tulla liki on suunnaton. Suloistahan se on ja totta kai otan syliin aina kuin vain voi (esimerkiksi keittiössä häärätessä ei aina voi), mutta äitiyden ristiriitaisuuteen kai kuuluu se, että joskus ihan vähän väsyttää ja oman kropan haluaisi pitää yksityisalueena. Taaperon läheisyysvaatimukset näkyvät monissa eri tilanteissa eivätkä juuri äidin oman tilan kaipuuta huomioi. Unihommat ovat yksi tällainen tilanne. Meillä on nukahtaminen ollut tässä taas jonkin aikaa ihan kohtalaisen sujuvaa, mitä  nyt valoisammat illat ovat hieman saaneet yökukkujataaperon