Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Käytiin juuri yhdessä koko perheen voimin risteilemässä Turusta Tukholmaan ja takaisin. Voi, miten meillä oli mukavaa! Papulle tämä oli toinen laivareissu, Itulle luonnollisesti ensimmäinen. Molemmilla tuntui olevan hauskaa omalla tavallaan. Isosisko tykkäsi isosta leikkihuoneesta, käytävillä juoksemisesta ja hytin ikkunassa istuskelusta. Lisäksi hän sai elämänsä ensimmäisen kasvomaalauksen, kun haettiin hänelle sumusyheröisen matkan ainoa aurinko poskeen. Tanssiminen oli kivaa, hissin kynnyksen reikä, josta näki tosi kauas alas, oli aika jännä ja vaati joka kerta todella huolellista kävelemistä yli. Pikkusisko puolestaan oli aivan pähkinöinä, kun hänet istutettiin hytin ikkunalle ja hän näki, miten maisemat vaihtuivat hänen katseensa edessä ihan itsekseen! Miten huisaa! Hän tuntui myös viihtyvän erityisen hyvin rattaissa, nyt kun hänelle otettiin mukaan ratasistuin ja hän näki siitäkin maisemia paremmin. Koko reissun aikana taaperon kohdalle osui vain yksi isompi harmi...

Joskus haaveet toteutuvat aika vikkelällä aikataululla, kunhan ne vain sanoo ääneen. Sanoin miehelle ääneen edellistä julkaisua kirjoitellessani, että olisipa kiva mennä käymään Tukholmassa. Mies totesi, että mene ihmeessä, hän voi kysyä saisiko lomapäivän sille päivälle, kun minä olisin reissussa. Ihan ensimmäiseksi siis kaunis kiitos rakkaalle avopuolisolleni, joka mahdollisti tämän noin 36 tunnin oman ajan minulle. <3 Kaikki se aika, ihan yksin. Mitäs puuhasin? Kyllä täytyy myöntää, että nautiskelin. Kotoa kun lähdin, oli ovella vähän melkein tippa linssissä, että mitä minä huono äiti tästä lähden liisustamaan. Mies vielä toi hymyilevän ("pahaa aavistamattoman", eh?) vauvan vilkuttelemaan eteiseen, taaperokin kävi kesken iltapalansa halailemassa - eikä ne kummatkaan olleet moksiskaan, kun äiti sanoi heipat. Vielä terminaalissa oli vähän sellainen olo, että onko tämän tyhmempää ajanviettotapaa, kun odotettiin laivaan pääsyä. Olisinhan voinut olla kotona kutittel...

Minulle käy usein niin, että luen jonkun keskusteluketjun, kolumnin tai artikkelin somen syövereissä ja jään sitten miettimään sen aihepiiriä pidemmäksi aikaa. Tuossa ehkä viikko sitten törmäsin FB:n jossain mamiryhmässä keskustelunaloitukseen, joka liittyi siihen, miten erityisesti introvertit äidit kaipaavat yksinoloa vastapainoksi perhe-elämän intensiiviselle sosiaalisuudelle. Eräs kommentoija nosti esille sen, että myös ekstrovertti äiti voi tarvita ihan omaa, yksinäistä aikaa, vaikka onkin sitä ihmistyyppiä, jolle sosiaaliset suhteet ovat nimenomaan tapa ladata akkuja. Tämä jäi pyörimään mieleeni, koska tunnistan ilmiön. Pidän itseäni ambiverttinä ihmisenä, joka on introvertti-ekstrovertti -jatkumolla reilun ripauksen (muttei sen enempää) enemmän ekstrovertin puolella, mutta jolla on myös selviä introvertin piirteitä. Saan siis virtaa sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, mutta joskus muut ihmiset vain vievät energiaa, eivät anna sitä. Silloin tarvitsen aikaa...