Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Meidän kesämme on ollut täynnä pientä puuhaa ja melkoista vipinää, kun ollaan kesäkuussa lomailtu koko perhe ja juhannuksen jälkeen puolestaan olen ollut tyttöjen kanssa kolmestaan lomamoodissa, kun mies on ollut töissä. Se näkyy blogin hiljaisuudessakin - kun päiväkotiarki vaihtui kesälomaan, loppui äidin aika (ja jaksaminen) kirjoittamiseen. (Tämän tekstin kuvituksena valikoima kesäkuvia.) Nyt kuitenkin pyörii mielessä niin paljon kaikkea, että täytyy repiä muutama hetki aikaa myös tälle harrastukselle. Ensin ajankohtaisin asia, sitten toivottavasti kohtapuoliin postaukset myös kuopuksen yksivuotisjuhlista sekä muutamien luonnosten viimeistely julkaisukuntoon. Ainakin on suunnitelmia blogin kesäloman lopetukseksi, siis. Mutta nyt asiaan. Meillä nimittäin alkaa kohta aivan uusi vaihe elämässä. Kahden lapsen päiväkotiarki ja minun töihinpaluuni. Voi jukra, etten sanoisi. Olen saanut olla kotona helmikuusta 2017 asti. Ihan valtavan pitkän ajan olen siis saanut nauttia elämäs...

Meillä on kaksivuotiaalla alkanut tässä muutaman viikon sisällä ihan selvä äitikausi. Johtuukohan se päiväkodin äitienpäivätouhuista, joissa äidistä varmasti puhutaan paljon vai onkohan nyt vain sen aika, mutta ihan selvästi on tyttö ollut aikaisempaa enemmän äidin sylin tarpeessa. "Sykkyyn, sykkyyn!" kaikuu niin Ruissalon kävelylenkillä kuin keskellä yötä lastenhuoneessa. Välillä hymyillen, välillä itkua vääntäen. Tarve tulla liki on suunnaton. Suloistahan se on ja totta kai otan syliin aina kuin vain voi (esimerkiksi keittiössä häärätessä ei aina voi), mutta äitiyden ristiriitaisuuteen kai kuuluu se, että joskus ihan vähän väsyttää ja oman kropan haluaisi pitää yksityisalueena. Taaperon läheisyysvaatimukset näkyvät monissa eri tilanteissa eivätkä juuri äidin oman tilan kaipuuta huomioi. Unihommat ovat yksi tällainen tilanne. Meillä on nukahtaminen ollut tässä taas jonkin aikaa ihan kohtalaisen sujuvaa, mitä  nyt valoisammat illat ovat hieman saaneet yökukkujataaperon...

Kaksi vuotta sitten tänään, aprillipäivänä, oli esikoiseni laskettu aika. Olin kuitenkin jo silloin kotona viikon vanhan vaavipötkylän kanssa, opettelemassa vauva-arkea ensimmäistä (ja mies toista) kertaa. Aivan käsittämätöntä, että siitä on jo kaksi vuotta! "Niin se vaan aika..." ja kaikki muut kliseet päälle. Eilen juhlittiin Papun kaksivuotissynttäreitä isommalla porukalla. Varsinainen syntymäpäivähän oli siis 26.3., jolloin kakkukaffella kävivät tyttöjen velipuoli tyttöystävänsä ja äitinsä kanssa. Sunnuntain juhlahetkeen oli kutsuttu isovanhemmat, kummit, eno perheineen ja luonnollisesti veli tyttöystävineen. Yllättävän iso porukka, kun kaikki pääsivät paikalle. Tarjoilut kuitenkin riittivät (vaikka unohdinkin hankkia suolaista tarjottavaa, MOKA!) ja mukavaa oli. Papu ilahtui jokaisesta vieraasta ja saamastaan lahjasta - eikä vähiten ilmapallokoristeista sekä Timppa-kakunkoristeesta. Ihana, välitön taapero! Meidän arkemme kaksivuotiaan kanssa on loppujen lopuks...

Käytiin juuri yhdessä koko perheen voimin risteilemässä Turusta Tukholmaan ja takaisin. Voi, miten meillä oli mukavaa! Papulle tämä oli toinen laivareissu, Itulle luonnollisesti ensimmäinen. Molemmilla tuntui olevan hauskaa omalla tavallaan. Isosisko tykkäsi isosta leikkihuoneesta, käytävillä juoksemisesta ja hytin ikkunassa istuskelusta. Lisäksi hän sai elämänsä ensimmäisen kasvomaalauksen, kun haettiin hänelle sumusyheröisen matkan ainoa aurinko poskeen. Tanssiminen oli kivaa, hissin kynnyksen reikä, josta näki tosi kauas alas, oli aika jännä ja vaati joka kerta todella huolellista kävelemistä yli. Pikkusisko puolestaan oli aivan pähkinöinä, kun hänet istutettiin hytin ikkunalle ja hän näki, miten maisemat vaihtuivat hänen katseensa edessä ihan itsekseen! Miten huisaa! Hän tuntui myös viihtyvän erityisen hyvin rattaissa, nyt kun hänelle otettiin mukaan ratasistuin ja hän näki siitäkin maisemia paremmin. Koko reissun aikana taaperon kohdalle osui vain yksi isompi harmi...

Niin se vain aika rientää. Minusta tuntuu siltä, että tätä nykyä on jatkuvasti maanantai ja nukkumaanmenoaika. Ehkä se selittää, miksi blogin päivittäminenkin on taas ollut kovin haasteellista. Mutta nyt päätin yrittää tehdä pienen syyskuulumispostauksen kuvien kera.  Mitäs meille kuuluu?  No hyväähän meille. Papu viihtyy päiväkodissa erinomaisesti, rakastaa vesilätäköitä, on hieman omapäinen ja valikoivasti kuunteleva ajoittain. Liekö ilmassa pikkiriikkisiä aavistuksia esiuhmista, saa nähdä. Mutta hyvin meillä menee. Päiväkodin alettua pari nuhaa on sairastettu, yksi on parhaillaan vaivoinamme ja perheen kaikki flikat rohisee, pieninkin. Papu alkaa myös olla nimensä veroinen papupata, höpötys kuuluu joka paikasta, minne tyttö vipeltää. Täytyykin kirjoittaa erillinen postaus Papun kielenkehityksestä, sillä se on ihan mahtavassa vaiheessa nyt. Itu kasvaa hirmuisella vauhdilla, ainakin muiden silmissä. Itse, kun kehitystä seuraa joka päivä, ei n...