Ajatuksia äitiydestä, osa 1: Taaperon vaatimukset
Meillä on kaksivuotiaalla alkanut tässä muutaman viikon sisällä ihan selvä äitikausi. Johtuukohan se päiväkodin äitienpäivätouhuista, joissa äidistä varmasti puhutaan paljon vai onkohan nyt vain sen aika, mutta ihan selvästi on tyttö ollut aikaisempaa enemmän äidin sylin tarpeessa.
"Sykkyyn, sykkyyn!" kaikuu niin Ruissalon kävelylenkillä kuin keskellä yötä lastenhuoneessa. Välillä hymyillen, välillä itkua vääntäen. Tarve tulla liki on suunnaton. Suloistahan se on ja totta kai otan syliin aina kuin vain voi (esimerkiksi keittiössä häärätessä ei aina voi), mutta äitiyden ristiriitaisuuteen kai kuuluu se, että joskus ihan vähän väsyttää ja oman kropan haluaisi pitää yksityisalueena. Taaperon läheisyysvaatimukset näkyvät monissa eri tilanteissa eivätkä juuri äidin oman tilan kaipuuta huomioi.
Unihommat ovat yksi tällainen tilanne. Meillä on nukahtaminen ollut tässä taas jonkin aikaa ihan kohtalaisen sujuvaa, mitä nyt valoisammat illat ovat hieman saaneet yökukkujataaperon illat venymään. Pari kertaa tällä viikolla tyttö on kuitenkin herännyt keskellä yötä itkien äidin perään. Liekö ollut painajaisia vai mitä, mutta syliin on pitänyt päästä pinniksestä. Tällaisia heräämisiä ei ole tapahtunut aikoihin, eikä varsinkaan niin, että äitiä huudetaan paikalle. Jokin aika sitten se oli vielä isä, jota vaadittiin yöheräämisen lohduksi.
Mikäköhän siinäkin muuten on, että nukahtaminen tuntuu olevan usein isän kanssa hiljaisempi prosessi ja minun kanssani itketään ja vaaditaan kolme kertaa sama Siiliäiti-laulu (tai joku muu noin kolmesta osaamastani tuutulaulusta - tai ne kaikki), ainakin kolme satua, silitystä, rapsutusta ja syliä. No, pääasia tietenkin on, että aika usein nukuttaminen onnistuu suht nopeasti, oli nukuttamassa kuka tahansa. Suurin ero on siinä, että minun syliini vaaditaan päästä, mutta isältä sitä ei taideta kinuta. Eikä isä laula, heh.
Päiväsaikaan pikkusiskon könytessä syliin taapero myöskin haluaa sille tasan samalle neliösentille äidin päälle möyrimään, yleensä sillä tuloksella, että vauva on annettava isälle. Samaten, jos vauvaa jotenkin leikittää sylissä, taapero toteaa ykskantaan: "Minäkin haluan!" Niin taapero pääsee taas lähelle, vauva joutuu odottamaan. On myös kurjaa joutua komentamaan isosiskoa tällaisessa tilanteessa, kun hän selvästi vain haluaa tasavertaisesti huomiota. Mutta pakko on komentaa, jos näihin taaperon vaatimuksiin liittyy pikkusiskon tönimistä. Ei sitä onneksi paljon tapahdu, mutta puutumme siihen kyllä sitäkin napakammin. Että edes taaperon uhmassa pikkusiskoa ei muksittaisi.
Isosiskolle pitää kyllä myös säännöllisin väliajoin muistuttaa, että äiti on myös pikkusiskon äiti, kun taapero julistaa omistushaluisesti "MINUN ÄITINI!" ja haluaa, että vauva menee pois. Äidin jakamaton huomio taitaisi olla taaperon toivelistalla aika korkealla. Siksi täytyykin taas suunnitella jotain äidin ja taaperon yhteistä juttua, kuten nuo aiemmissa postauksissa mainitsemani HopLop-reissut.
Tällaiselle pitkään yksin asuneelle, myöhäisessä elämänvaiheessa äidiksi tulleelle on aika uusi asia olla näin tarvittu koko ajan. Tämä on ihanaa, mutta uuvuttavaakin. Omat hetket vähentyvät ja tiivistyvät suunnilleen vessakäynteihin (ovi menee lukkoon!), kun taapero haluaa kotona ollessaan äidin mukaansa suunnilleen joka paikkaan. Samaan aikaan vauva on oppinut nousemaan tukea vasten ylös ja kellahtelee milloin missäkin, eli äitiä tarvitaan taas joko ennaltaehkäisemään muksahduksia tai lohduttamaan jo kumoon kaatunutta pientä. Totta kai isä auttaa näissä puuhissa kotona ollessaan, mutta kun isä on kotona, alkaa usein äidin ruokahuoltovelvollisuus, eli kun isä katsoo lasten perään, minä teen ruokaa tai muita kotiaskareita, joita ei päivän aikana pystynyt vauvan kanssa tekemään.
No, vaiheitahan nämä vain ovat ja kohta varmaan nieleskelen paloja kurkustani, kun tytöillä alkaa isäkausi ja vain isä kelpaa. Uskon senkin vaiheen kuitenkin tulevan. Jos ajoitus on oikea, voisivat kaudet ehkä mennä ristiin. Kun isosisko kaipaa isää, pikkusiskolla olisi äitikausi... Voisikohan tämä toimia? :D
Mikään ei kuitenkaan ole niin ihanaa kuin syliin käpertyvä taapero. Eihän tuo elohiiri pitkäksi aikaa siihen malta pysähtyä (paitsi ehkä iltasatua kuuntelemaan), mutta etenkin uninen lapsi on kyllä ihan paras sylipötkylä. Tietoisesti olen näissä hetkissä keskittynyt ajattelemaan sitä, että tätä ei enää kauan välttämättä tapahdu, kaikki omat puuhani voivat odottaa. Pienen hetken saan olla jollekin toiselle ihmiselle se maailman ykköstärkein ihminen, se elämän peruskallio, jolta saa huomiota ja rakkautta kellonaikaan ja paikkaan katsomatta. Omat tarpeeni voin taas ottaa paremmin huomioon, kun lapsi hieman kasvaa.
"Sykkyyn, sykkyyn!" kaikuu niin Ruissalon kävelylenkillä kuin keskellä yötä lastenhuoneessa. Välillä hymyillen, välillä itkua vääntäen. Tarve tulla liki on suunnaton. Suloistahan se on ja totta kai otan syliin aina kuin vain voi (esimerkiksi keittiössä häärätessä ei aina voi), mutta äitiyden ristiriitaisuuteen kai kuuluu se, että joskus ihan vähän väsyttää ja oman kropan haluaisi pitää yksityisalueena. Taaperon läheisyysvaatimukset näkyvät monissa eri tilanteissa eivätkä juuri äidin oman tilan kaipuuta huomioi.
Unihommat ovat yksi tällainen tilanne. Meillä on nukahtaminen ollut tässä taas jonkin aikaa ihan kohtalaisen sujuvaa, mitä nyt valoisammat illat ovat hieman saaneet yökukkujataaperon illat venymään. Pari kertaa tällä viikolla tyttö on kuitenkin herännyt keskellä yötä itkien äidin perään. Liekö ollut painajaisia vai mitä, mutta syliin on pitänyt päästä pinniksestä. Tällaisia heräämisiä ei ole tapahtunut aikoihin, eikä varsinkaan niin, että äitiä huudetaan paikalle. Jokin aika sitten se oli vielä isä, jota vaadittiin yöheräämisen lohduksi.
Mikäköhän siinäkin muuten on, että nukahtaminen tuntuu olevan usein isän kanssa hiljaisempi prosessi ja minun kanssani itketään ja vaaditaan kolme kertaa sama Siiliäiti-laulu (tai joku muu noin kolmesta osaamastani tuutulaulusta - tai ne kaikki), ainakin kolme satua, silitystä, rapsutusta ja syliä. No, pääasia tietenkin on, että aika usein nukuttaminen onnistuu suht nopeasti, oli nukuttamassa kuka tahansa. Suurin ero on siinä, että minun syliini vaaditaan päästä, mutta isältä sitä ei taideta kinuta. Eikä isä laula, heh.
Päiväsaikaan pikkusiskon könytessä syliin taapero myöskin haluaa sille tasan samalle neliösentille äidin päälle möyrimään, yleensä sillä tuloksella, että vauva on annettava isälle. Samaten, jos vauvaa jotenkin leikittää sylissä, taapero toteaa ykskantaan: "Minäkin haluan!" Niin taapero pääsee taas lähelle, vauva joutuu odottamaan. On myös kurjaa joutua komentamaan isosiskoa tällaisessa tilanteessa, kun hän selvästi vain haluaa tasavertaisesti huomiota. Mutta pakko on komentaa, jos näihin taaperon vaatimuksiin liittyy pikkusiskon tönimistä. Ei sitä onneksi paljon tapahdu, mutta puutumme siihen kyllä sitäkin napakammin. Että edes taaperon uhmassa pikkusiskoa ei muksittaisi.
Isosiskolle pitää kyllä myös säännöllisin väliajoin muistuttaa, että äiti on myös pikkusiskon äiti, kun taapero julistaa omistushaluisesti "MINUN ÄITINI!" ja haluaa, että vauva menee pois. Äidin jakamaton huomio taitaisi olla taaperon toivelistalla aika korkealla. Siksi täytyykin taas suunnitella jotain äidin ja taaperon yhteistä juttua, kuten nuo aiemmissa postauksissa mainitsemani HopLop-reissut.
Tällaiselle pitkään yksin asuneelle, myöhäisessä elämänvaiheessa äidiksi tulleelle on aika uusi asia olla näin tarvittu koko ajan. Tämä on ihanaa, mutta uuvuttavaakin. Omat hetket vähentyvät ja tiivistyvät suunnilleen vessakäynteihin (ovi menee lukkoon!), kun taapero haluaa kotona ollessaan äidin mukaansa suunnilleen joka paikkaan. Samaan aikaan vauva on oppinut nousemaan tukea vasten ylös ja kellahtelee milloin missäkin, eli äitiä tarvitaan taas joko ennaltaehkäisemään muksahduksia tai lohduttamaan jo kumoon kaatunutta pientä. Totta kai isä auttaa näissä puuhissa kotona ollessaan, mutta kun isä on kotona, alkaa usein äidin ruokahuoltovelvollisuus, eli kun isä katsoo lasten perään, minä teen ruokaa tai muita kotiaskareita, joita ei päivän aikana pystynyt vauvan kanssa tekemään.
No, vaiheitahan nämä vain ovat ja kohta varmaan nieleskelen paloja kurkustani, kun tytöillä alkaa isäkausi ja vain isä kelpaa. Uskon senkin vaiheen kuitenkin tulevan. Jos ajoitus on oikea, voisivat kaudet ehkä mennä ristiin. Kun isosisko kaipaa isää, pikkusiskolla olisi äitikausi... Voisikohan tämä toimia? :D
Mikään ei kuitenkaan ole niin ihanaa kuin syliin käpertyvä taapero. Eihän tuo elohiiri pitkäksi aikaa siihen malta pysähtyä (paitsi ehkä iltasatua kuuntelemaan), mutta etenkin uninen lapsi on kyllä ihan paras sylipötkylä. Tietoisesti olen näissä hetkissä keskittynyt ajattelemaan sitä, että tätä ei enää kauan välttämättä tapahdu, kaikki omat puuhani voivat odottaa. Pienen hetken saan olla jollekin toiselle ihmiselle se maailman ykköstärkein ihminen, se elämän peruskallio, jolta saa huomiota ja rakkautta kellonaikaan ja paikkaan katsomatta. Omat tarpeeni voin taas ottaa paremmin huomioon, kun lapsi hieman kasvaa.
Uhma - uhma tulee myös uniin ja se saattaa aiheuttaa öisin levottomuutta, heräämistä ja äidin kaipuuta. Meillä ollut pari kolme kuukautta nyt todella vahva äitivaihe päällä ja tämänkin liitän uhmaikään. Uhmakirjassa on nämä jutut muistaakseni hyvin ja lyhyesti selitetty, että miksi vain äiti kelpaa jne.
VastaaPoistaTotta, onhan se tietenkin niin, että koska uhma on itsenäistymistä, se varmaan kuitenkin vielä saa vastareaktiokseen sen äitivaiheen. Eli koska äitisuhde on se läheisin, siitä irtautuminen on niin iso juttu, että sitten kuitenkin ristiriitaisesti halutaan olla ihan kiinni. Olisikohan se sitä? Pitää katsoa, olisiko tuo kirja äkkiseltään saatavissa kirjastosta. (Jos ehtisi vaikka lukeakin...)
Poista