Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Minulle käy usein niin, että luen jonkun keskusteluketjun, kolumnin tai artikkelin somen syövereissä ja jään sitten miettimään sen aihepiiriä pidemmäksi aikaa. Tuossa ehkä viikko sitten törmäsin FB:n jossain mamiryhmässä keskustelunaloitukseen, joka liittyi siihen, miten erityisesti introvertit äidit kaipaavat yksinoloa vastapainoksi perhe-elämän intensiiviselle sosiaalisuudelle. Eräs kommentoija nosti esille sen, että myös ekstrovertti äiti voi tarvita ihan omaa, yksinäistä aikaa, vaikka onkin sitä ihmistyyppiä, jolle sosiaaliset suhteet ovat nimenomaan tapa ladata akkuja. Tämä jäi pyörimään mieleeni, koska tunnistan ilmiön. Pidän itseäni ambiverttinä ihmisenä, joka on introvertti-ekstrovertti -jatkumolla reilun ripauksen (muttei sen enempää) enemmän ekstrovertin puolella, mutta jolla on myös selviä introvertin piirteitä. Saan siis virtaa sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, mutta joskus muut ihmiset vain vievät energiaa, eivät anna sitä. Silloin tarvitsen aikaa

Hyvää, kaunista ja toivomallasi tavalla ihanaa ystävänpäivää juuri sinulle, joka blogiani eksyit tänään (tai myöhemmin) lukemaan. Olen äärimmäisen iloinen siitä, että minulla on ystäviä, kavereita, verkostoja. Sellaisia ihmisiä, joille tänään on luontevaa toivottaa hyvää ystävänpäivää - vaikka oikeastihan elämässä ystävälle tai ystäville on hyvä omistaa päiviä vaikka vähän useamminkin. Omat ystäväni ja kaverini ovat ilmestyneet elämääni monenlaisista yhteyksistä ja heillä on monenlaisia tapoja olla elämässäni. Yhteistä heille on se, että he ovat niitä ihmisiä, joiden seurassa olen voinut olla eri tavoin oma itseni. Tämä on mielestäni aika olennainen ajatus ystävyydestä. Ei ole vain yhtä tapaa olla ystävä. Pohjimmiltaan toki ihmissuhteen aitous on perusoletus ystävyydelle, mutta millä tavalla siitä rakennetaan eteenpäin, on sitten eri asia. Itselläni on ystäviä (ja kavereita) niin kouluajoilta, työpaikoilta, harrastuksista kuin nyt viimeisimpänä "äitiystäviä". Sci

Eilen tuli kuluneeksi 7kk siitä, kun sain syliini maailman ihanimman pikku-Itun, kuopustytön, pikkasenkikkasen. Meillä ei enää asu pikkuvauva, saati vastasyntynyt. Ollaan jo vauvavuoden jälkimmäisellä puoliskolla. Olo on yhtä aikaa hiukan haikea ja huikean odottava. Haikea, koska tämä on nyt meidän perheen viimeinen vauvavuosi ja tähän liittyy näitä erilaisia virstanpylväitä, joita ei tämän jälkeen enää meillä koeta. Odottava siksi, että näen Itun isosiskossa niin paljon hauskoja piirteitä ja uskomatonta kehitystä, että toisaalta en malttaisi odottaa, että pikkusiskokin alkaa puhua höpöttää ja puuhailla isosiskonsa kanssa vaikka mitä. Ja kuitenkin, nyt. Nyt on se paras hetki. Ei mennyt, ei tuleva vaan se vauvan (ja taaperonkin) tämä hetki. Mitäs se meillä sitten on tällä hetkellä? Puolivuotisneuvolassa, joka oli oikeastaan 6,5kk -neuvola, tyttö oli 7,670g painava ja 69,5cm pitkä.  Hän ei vielä ryömi eteenpäin. Pakki on löytynyt ja oman akselin ympäri pyöritään kyllä. J