Ajatuksia yksinolosta ja sen kaipuusta
Minulle käy usein niin, että luen jonkun keskusteluketjun, kolumnin tai artikkelin somen syövereissä ja jään sitten miettimään sen aihepiiriä pidemmäksi aikaa. Tuossa ehkä viikko sitten törmäsin FB:n jossain mamiryhmässä keskustelunaloitukseen, joka liittyi siihen, miten erityisesti introvertit äidit kaipaavat yksinoloa vastapainoksi perhe-elämän intensiiviselle sosiaalisuudelle.
Eräs kommentoija nosti esille sen, että myös ekstrovertti äiti voi tarvita ihan omaa, yksinäistä aikaa, vaikka onkin sitä ihmistyyppiä, jolle sosiaaliset suhteet ovat nimenomaan tapa ladata akkuja. Tämä jäi pyörimään mieleeni, koska tunnistan ilmiön.
Pidän itseäni ambiverttinä ihmisenä, joka on introvertti-ekstrovertti -jatkumolla reilun ripauksen (muttei sen enempää) enemmän ekstrovertin puolella, mutta jolla on myös selviä introvertin piirteitä. Saan siis virtaa sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, mutta joskus muut ihmiset vain vievät energiaa, eivät anna sitä. Silloin tarvitsen aikaa omaan kuhkimiseen, hiljaiseen, omatahtiseen puuhasteluun, koska en vain jaksa nähdä ketään.
Hei, kuulostaako kovinkin paljon kahden pienen lapsen äidin elämältä? No eipä niin. Laskeskelin tuossa, että olen Itun syntymän jälkeen (eli nyt 7kk:n kuluessa) ollut yhden tunnin yksin kotona. Yhden tunnin! Tuo tunti minulle mahdollistui, kun naapurin ystävällinen rouva kävi hakemassa Itun vaunulenkille ja Papu oli päiväkodissa. Mitä kaikkea olisinkaan halunnut tunnissa ehtiä!
Mutta eihän tunti noin kerran puolessa vuodessa riitä mihinkään. Viime viikkoina on tuntunut erityisen paljon siltä, että nyt tämä äippä tarvitsisi jotain ihan omaa touhuskelua hetken verran. Kotona vaatekaapit räjähtävät käsiin ja työhuone, jossa minun ja miehen vaatekaapit ovat, on täyden kaaoksen vallassa. Päiväunivelat ovat erääntymässä. Valokuvaeditointia on rästissä osapuilleen vuoden 2017 elokuusta alkaen ja valokuvakirjojen tekemistä, no, maaliskuusta 2017 alkaen. Kirjoja on lukematta, samoin lehtiä. Pari lempparibändiä on julkaissut viimeisten kahden vuoden aikana musiikkia, jota en ole ehtinyt edes taustahälynä kuunnella. Pari kotitreenijumppatuokiotakin olisi kohta syytä pitää, kun on itse parantunut taudeista. Mitään näistä hommista, tai ylipäänsä mitään muutakaan, ei kuitenkaan ole parin viime viikon aikana pystynyt tekemään, kun taaperokin on ollut tosi monta päivää kipeänä kotona ja yhdessä välissä mieskin kävi vielä työmatkalla ja oli kaksi yötä reissussa.
Tämä halu olla yksin, ilman lapsia ja puolisoa, on se juttu, mitä äiti ei oikein saisi sanoa. Tai no, kyllähän nykyään jo kannustetaan ajattelemaan itsemyötätuntoisesti niin, että kyllä minä, äiti-ihminen, saan toivoa hetken rauhaa. Sitä aikaa, jolloin kukaan ei roiku lahkeessa, yhdenkään lapsen vaippa- tai ruokatilanne ei vaadi juuri nimenomaisesti minun läsnäoloani ja kotihommien roikkumista ei tarvitse murehtia. Ne astiat joko lojuvat siellä tiskipöydällä tai puoliso hoitaa ne jossain välissä koneeseen. Siirrettyään ensin puhtaat astiat sieltä koneesta kaappeihin.
Minä sen nyt kuitenkin sanon, enkä koe siksi olevani yhtään huonompi äiti (mutta ympäröivän maailman vuoksi joudun tätä tarvettani kuitenkin selittelemään, siltä tuntuu). Haluaisin olla yksin kotona pari tuntia. Saisin siivota vaatekaappeja ja ehkä lukea hieman. Luultavasti nukahtaisin kesken ensimmäisen sivun, mutta olisin ainakin yrittänyt. Ne muut rästissä olevat hommat saisivat ensimmäisen kahden tunnin vapaan ajan odottaa. Ehkä seuraavalla kerralla voisi sitten yrittää väkertää sitä Papun vauvavuoden kuvakirjaa johonkin kuosiin...
Unen määrä ja laatu alkavat meillä toki vähän jo parantua, mutta kyllä tässä kieltämättä sitä omaa aikaa haluaisi jo siinäkin muodossa, että yöheräämiset päättyisivät. Imetys on päättynyt (snif, siitä lisää ehkä myöhemmin), mutta aamuyöstä pikkuneiti kyllä usein herää ja haluaa maitohörpyn ennen kuin nukahtaa uudelleen.
Tähän jälkimmäiseen koko yön nukkumisfantasiaan kun yhdistetään haave nähdä 3. päivä maaliskuuta Tukholman Fotografiskassa päättyvä valokuvanäyttely, olen hieman herätellyt toiveita siitä, että pääsisin käymään ihan yksin piipahduksella Tukholmassa. Pitkällä kaavalla: iltalaivalla Tukholmaan, päivä museoita ja köpöttelyä ympäriinsä, iltalaivalla takaisin Turkua kohti. Kaksi yötä laivalla (tokikin törkyaikaisten aamuherätysten kanssa) ja päivä ihan, oo, ulkomailla! Katsotaan, toteutuuko. Sillä saattaisi kyllä ladata akkuja pidemmäksikin pätkäksi. Joskin nuo vaatekaapit kyllä silti vaatisivat sitä yksinäistä aikaa kotona...
(EDIT: Päivää myöhemmin, tekstin luonnosta vielä julkaisukuntoon muokatessani voin ilokseni todeta, että maksoin juuri oman Tukholma-päiväreissuni ja lisäksi varattiin vielä koko perheelle 24h risteily maaliskuulle. Vähän jotain hauskaa, kun äiti saa helmikuun lopussa kirjailijakomissioiden tilityksen. Jee! Puoliso, vaikka olisi itsekin halunnut nähdä valokuvanäyttelyn, patisti minut varaamaan matkan ja lähtemään pikkureissulle yksin. Hän pitää pari vapaapäivää töistä ja on tyttöjen kanssa kotona. Parhautta!)
Eräs kommentoija nosti esille sen, että myös ekstrovertti äiti voi tarvita ihan omaa, yksinäistä aikaa, vaikka onkin sitä ihmistyyppiä, jolle sosiaaliset suhteet ovat nimenomaan tapa ladata akkuja. Tämä jäi pyörimään mieleeni, koska tunnistan ilmiön.
Pidän itseäni ambiverttinä ihmisenä, joka on introvertti-ekstrovertti -jatkumolla reilun ripauksen (muttei sen enempää) enemmän ekstrovertin puolella, mutta jolla on myös selviä introvertin piirteitä. Saan siis virtaa sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, mutta joskus muut ihmiset vain vievät energiaa, eivät anna sitä. Silloin tarvitsen aikaa omaan kuhkimiseen, hiljaiseen, omatahtiseen puuhasteluun, koska en vain jaksa nähdä ketään.
Hei, kuulostaako kovinkin paljon kahden pienen lapsen äidin elämältä? No eipä niin. Laskeskelin tuossa, että olen Itun syntymän jälkeen (eli nyt 7kk:n kuluessa) ollut yhden tunnin yksin kotona. Yhden tunnin! Tuo tunti minulle mahdollistui, kun naapurin ystävällinen rouva kävi hakemassa Itun vaunulenkille ja Papu oli päiväkodissa. Mitä kaikkea olisinkaan halunnut tunnissa ehtiä!
Mutta eihän tunti noin kerran puolessa vuodessa riitä mihinkään. Viime viikkoina on tuntunut erityisen paljon siltä, että nyt tämä äippä tarvitsisi jotain ihan omaa touhuskelua hetken verran. Kotona vaatekaapit räjähtävät käsiin ja työhuone, jossa minun ja miehen vaatekaapit ovat, on täyden kaaoksen vallassa. Päiväunivelat ovat erääntymässä. Valokuvaeditointia on rästissä osapuilleen vuoden 2017 elokuusta alkaen ja valokuvakirjojen tekemistä, no, maaliskuusta 2017 alkaen. Kirjoja on lukematta, samoin lehtiä. Pari lempparibändiä on julkaissut viimeisten kahden vuoden aikana musiikkia, jota en ole ehtinyt edes taustahälynä kuunnella. Pari kotitreenijumppatuokiotakin olisi kohta syytä pitää, kun on itse parantunut taudeista. Mitään näistä hommista, tai ylipäänsä mitään muutakaan, ei kuitenkaan ole parin viime viikon aikana pystynyt tekemään, kun taaperokin on ollut tosi monta päivää kipeänä kotona ja yhdessä välissä mieskin kävi vielä työmatkalla ja oli kaksi yötä reissussa.
Tämä halu olla yksin, ilman lapsia ja puolisoa, on se juttu, mitä äiti ei oikein saisi sanoa. Tai no, kyllähän nykyään jo kannustetaan ajattelemaan itsemyötätuntoisesti niin, että kyllä minä, äiti-ihminen, saan toivoa hetken rauhaa. Sitä aikaa, jolloin kukaan ei roiku lahkeessa, yhdenkään lapsen vaippa- tai ruokatilanne ei vaadi juuri nimenomaisesti minun läsnäoloani ja kotihommien roikkumista ei tarvitse murehtia. Ne astiat joko lojuvat siellä tiskipöydällä tai puoliso hoitaa ne jossain välissä koneeseen. Siirrettyään ensin puhtaat astiat sieltä koneesta kaappeihin.
Minä sen nyt kuitenkin sanon, enkä koe siksi olevani yhtään huonompi äiti (mutta ympäröivän maailman vuoksi joudun tätä tarvettani kuitenkin selittelemään, siltä tuntuu). Haluaisin olla yksin kotona pari tuntia. Saisin siivota vaatekaappeja ja ehkä lukea hieman. Luultavasti nukahtaisin kesken ensimmäisen sivun, mutta olisin ainakin yrittänyt. Ne muut rästissä olevat hommat saisivat ensimmäisen kahden tunnin vapaan ajan odottaa. Ehkä seuraavalla kerralla voisi sitten yrittää väkertää sitä Papun vauvavuoden kuvakirjaa johonkin kuosiin...
Unen määrä ja laatu alkavat meillä toki vähän jo parantua, mutta kyllä tässä kieltämättä sitä omaa aikaa haluaisi jo siinäkin muodossa, että yöheräämiset päättyisivät. Imetys on päättynyt (snif, siitä lisää ehkä myöhemmin), mutta aamuyöstä pikkuneiti kyllä usein herää ja haluaa maitohörpyn ennen kuin nukahtaa uudelleen.
Tähän jälkimmäiseen koko yön nukkumisfantasiaan kun yhdistetään haave nähdä 3. päivä maaliskuuta Tukholman Fotografiskassa päättyvä valokuvanäyttely, olen hieman herätellyt toiveita siitä, että pääsisin käymään ihan yksin piipahduksella Tukholmassa. Pitkällä kaavalla: iltalaivalla Tukholmaan, päivä museoita ja köpöttelyä ympäriinsä, iltalaivalla takaisin Turkua kohti. Kaksi yötä laivalla (tokikin törkyaikaisten aamuherätysten kanssa) ja päivä ihan, oo, ulkomailla! Katsotaan, toteutuuko. Sillä saattaisi kyllä ladata akkuja pidemmäksikin pätkäksi. Joskin nuo vaatekaapit kyllä silti vaatisivat sitä yksinäistä aikaa kotona...
(EDIT: Päivää myöhemmin, tekstin luonnosta vielä julkaisukuntoon muokatessani voin ilokseni todeta, että maksoin juuri oman Tukholma-päiväreissuni ja lisäksi varattiin vielä koko perheelle 24h risteily maaliskuulle. Vähän jotain hauskaa, kun äiti saa helmikuun lopussa kirjailijakomissioiden tilityksen. Jee! Puoliso, vaikka olisi itsekin halunnut nähdä valokuvanäyttelyn, patisti minut varaamaan matkan ja lähtemään pikkureissulle yksin. Hän pitää pari vapaapäivää töistä ja on tyttöjen kanssa kotona. Parhautta!)
Kommentit
Lähetä kommentti