Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Nyt se on käynnissä, se kuuluisa välikausi. Kun ei ole enää yhtä, muttei vielä ihan toistakaan, mutta silti pitää jotain päälle pistää. Enkä nyt tällä kertaa puhu lapsista vaan itsestäni. Olen nimittäin tässä kelien kylmentyessä turhautunut sekä omaan vaatevarastooni että sovituskopissa ähkimiseen. Minä elän välikautta raskauksien ja raskauskilojen pudottamisen välimaastossa. En ole enää rantapallo, mutta kaksi peräkkäistä rantapallomasua ovat saaneet aikaan masuröllykän, joka pitäisi saada vähitellen kiristeltyä muutamaa kokoa pienemmäksi. Tavoitepaino on sellainen, että se on helppo pitää yllä, mutta suoraan sanottuna tästä hetkestä katsottuna vaikea tavoittaa. Mitkään kaapistani löytyvät housut eivät oikein enää toimi. Housut, jotka olen hankkinut ennen raskautta / raskauksia, eivät enää mahdu. Raskaushousut ovat kulahtaneet muodottomiksi lökäreiksi (tai ovat kesähousuja), joiden kanssa ei enää syksyllä asunnosta ulos astuta. Eli kaapissa on paljon vaatteita, mutta ei oikein mi

TGIF, olisi taapero varmasti tuumannut tänään, jos olisi tiennyt ilmaisusta. Kannoin aivan rättiväsyneen pikkuisen suoraan omaan sänkyyn päikkäreille haettuani hänet ennen puoltapäivää päiväkodista. Rankkaa on, tämä arjen opettelu. Edellisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa - osin tästä syystä. Välissä oli kolme viikkoa, jolloin olin tyttöjen kanssa keskenään kotona päivät, kun mies palasi lomiltaan töihin (siitä ajasta kirjoittelen myöhemmin, jos ei muuta niin ainakin nimiäisistä!). Sitten oli Papun päiväkodinaloitusviikko, jonka mies oli taas lomalla, jotta päästiin viemään ja hakemaan taaperoa yhdessä, itsekin opettelemaan päiväkotirytmiä. Nyt päättyi Papun toinen päikkisviikko. On ollut hienoa huomata, miten meidän pikkuinen taatiainen viihtyy päiväkodissa. Katariinan Vilske on ihana yksityinen päiväkoti, jonka isommat lapset viettävät aikaansa Ispoisten kartanorakennuksessa , joka on peräisin 1700-luvun loppupuolelta, mutta luonnollisesti ollut pitkään muussa käyt