Vilskettä elämään!

TGIF, olisi taapero varmasti tuumannut tänään, jos olisi tiennyt ilmaisusta. Kannoin aivan rättiväsyneen pikkuisen suoraan omaan sänkyyn päikkäreille haettuani hänet ennen puoltapäivää päiväkodista. Rankkaa on, tämä arjen opettelu.

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo aikaa - osin tästä syystä. Välissä oli kolme viikkoa, jolloin olin tyttöjen kanssa keskenään kotona päivät, kun mies palasi lomiltaan töihin (siitä ajasta kirjoittelen myöhemmin, jos ei muuta niin ainakin nimiäisistä!). Sitten oli Papun päiväkodinaloitusviikko, jonka mies oli taas lomalla, jotta päästiin viemään ja hakemaan taaperoa yhdessä, itsekin opettelemaan päiväkotirytmiä. Nyt päättyi Papun toinen päikkisviikko.

On ollut hienoa huomata, miten meidän pikkuinen taatiainen viihtyy päiväkodissa. Katariinan Vilske on ihana yksityinen päiväkoti, jonka isommat lapset viettävät aikaansa Ispoisten kartanorakennuksessa, joka on peräisin 1700-luvun loppupuolelta, mutta luonnollisesti ollut pitkään muussa käytössä ja viimeisimpänä se on remontoitu upeasti päiväkotikäyttöön - en tiedä, onko monessa päiväkodissa oma saunaosasto, mutta Vilskeessä on! Pienemmät majailevat ihan kartanon vieressä uudemmassa rakennuksessa, jossa heillä on ihan omat kuviot ja oma piha. Omasta Pikku-Vilskeestä sitten vieraillaan kartanon puolella vähintään kerran viikossa.

Päätin, että minun lapseni tulee "pienten seikkailijoiden päiväkotiin" jo kun odotin Papua. Kävimme Katariinanlaakson luonnonsuojelualueella kävelyillä muutettuamme Uittamolle ja ihastelin kaunista kartanoa sekä sitä, että se oli nimenomaan päiväkotikäytössä.

Alkuun viehätys perustui miljööseen, mutta kun aloin lukea Vilskeestä enemmän, kuulla yksinomaan erinomaisia kommentteja (myös superkriittisiltä opettajakollegoilta) ja viimein kun kävin kuuntelemassa Vilskeen yrittäjä-omistajien, Hennan ja Kalervon, esittelyn yrityksestään, olin vakuuttunut päiväkodin laadukkuudesta myös varhaispedagogisesti. Se on minulle opettajana tärkeää. Tutkivan oppimisen periaatteet sekä lapsen luontaisen uteliaisuuden tukeminen luonnon helmassa retkeillen ja ihmetellen kuulostavat minusta erinomaiselta pohjalta elinikäiselle oppimiselle. Lisäksi jokainen lapsi luvataan kohdata yksilönä, juuri sellaisena kuin hän on. Sitähän jokainen vanhempi lapselleen haluaa. Välittävää päivähoitoa, läheisiä ihmiskontakteja ja aitoa läsnäoloa.

Minulle jäi lisäksi mieleen päiväkodin esittelystä ihanan lämmin tunnelma ja aidosti välittävä asenne, joka Hennasta ja Kalervosta huokui. Olin todella vaikuttunut siitä, että Henna mainitsi heidän ykkösprioriteetikseen henkilökunnan hyvinvoinnin. On aivan ensiarvoisen tärkeää, että päiväkodin henkilökunta voi hyvin ja jaksaa työssään. Kun "tädit ja sedät" eivät uuvu arvokkaan, mutta takuulla raskaan työtaakkansa alla, meidän lapsemmekin voivat hyvin. Itsekin useammassa opettajatyöyhteisössä työskennelleenä tiedän, miten tärkeää on, että työnjohto välittää työntekijöistään. Vilskeessä se tuntuu olevan totta.

Kaikesta huolimatta äitiä jännitti esikoisen vieminen päiväkotiin ensimmäisiä kertoja. Sinnekö se taapero pitäisi jättää, vieraiden ihmisten hoidettavaksi, kokemaan asioita ilman, että äiti näkee? Papun pärjäämistä en toisaalta epäillyt, koska hän tuntuu olevan sosiaalinen, utelias ja reipas (melkein) puolitoistavuotias, mutta silti. Jännää oli. Kun 3.9. maanantaiaamuna veimme tytön Pikku-Vilskeeseen, oli kyllä pala kurkussa. Ihan kauhealta vesiputouskohtaukselta vältyttiin - Papu ei meidän perään edes katsonut, kun jätettiin hänet pihalle leikkimään muiden lasten kanssa.

Minunkin mieltäni kohotti se, että käpöttelimme sitten, me kolme muuta, viereiselle uimarannalle, missä minä ja mies heitimme talviturkit vihdoin mereen. Syyskuussa! Siinä päivässä oli siis paljon sellaista ainutlaatuista ja hienoa, mikä ei tule minun elämässäni enää koskaan toistumaan. Syyskuussa lämpimässä meressä uimassa, keskellä päivää, auringonpaisteessa, ei kiirettä mihinkään, vauva nukkuu vaunuissa, taapero leikkii päiväkodissa, minä ja mies vapaalla. Taatusti päivä, jota muistelen myöhemmin lämmöllä, kun töissä alkusyksyn härdellissä tsemppaan abeja syksyn kirjoituksiin ja ykkösiä ensimmäiseen koeviikkoonsa jne.

Kahden päiväkotiviikon aikana olemme huomanneet, että Papu selvästi viihtyy päiväkodissa. Hän jää sinne mielellään (itkut ovat yleensä johtuneet lähinnä unisuudesta) ja hoitajien mukaan päivät sujuvat kivasti. Välillä ei aamupuuro ole maistunut ja välillä päiväunillemeno on ollut yhtä höpötystä, mutta päivärytmi on opittu ja pahimmat itkut ovat tulleet iltapäivisin, kun on pitänyt lähteä kotiin.

Sen kyllä on myös huomaa, että Papu on positiivisella tavalla väsyneempi kuin vain kotona ollessaan. Päivän aktiviteettimäärä on noussut ihan valtavasti (askartelua, kaksi ulkoilua päivässä, metsäretkiä, valokuvauksetkin jo!) ja illalla meidän entinen yökukkuja (nukkumaanmenoaika n. klo 22...) on nykyään univalmis jo kahdeksan nurkilla. Lisäksi loppuviikkoa kohden väsymys on tuntunut lisääntyvän, joten perjantain puolikas hoitopäivä on ollut oikein hyvä ratkaisu - pääsee kotiin nukkumaan piiiiiitkiä päikkäreitä, jos vain suinkin uni maistuu. Viikonloppuna otetaan hiukan rauhallisemmin, jotta akut latautuvat maanantaita varten.

Niin, ja siitäkin päiväkodinaloituksen huomaa, että räkää riittää. Papu-parka on ihan tahmanaama, kun nenä vain valuu ja valuu. Äiti poti pienen kurkkukivun alkuviikosta, tänä aamuna mies valitti kipeää kurkkua. Siitä se sitten alkaa, vastustuskyvyn testaus meiltä kaikilta. Toivottavasti imetys suojaa vielä Itua jonkin aikaa näiltä pöpöiltä.

Kaiken kaikkiaan täytyy siis sanoa, että vaikka tähän meidän päiväkotiarjen alkuun on liittynyt kaikenlaista byrokraattista kaaosta ja minulle ylimääräistä stressiä jo toukokuusta asti, on lopulta varsinainen päiväkotielämä alkanut tosi hyvin. Minusta tuntuu jo siltä, että päiväkoti todellakin on meillekin jo "meidän Vilske". Ensi viikolla suuntaan paikalle vanhempaintoimikunnan kokoukseen ja odottelen, josko esikoiseni ekat päiväkotikuvat tulisivat jo. Omissakin päivissä vauvan kanssa on hyvä rytmi, kun aamulla herään auttamaan isosiskon vaatettamisessa ja iltapäivällä kävellään vaunulenkille hakemaan isosiskoa. Siinä välissä ehtii puuhata sitä sun tätä - tai sitten ei. Yllättävän paljon kyllä tulee kaikkea ohjelmaakin päiviin, kun on mahdollista liikkua vain vauvan kanssa.

Elämä on siis oikein hyvällä mallilla täällä meillä. Nyt kun rytmi vakiintuu, toivon myös vihdoin voivani kirjoitella enemmän myös tänne blogiin. Nimiäiset pitäisi ainakin raportoida ja vähän jotain muitakin kuulumisia päivittää, vaikka nämä päiväkotijutut nyt tietenkin ovat se pinnalla oleva juttu meille kaikille.

Ihanaa viikonloppua teille, latailkaa akkuja!