Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Loppusuoralla ollaan masukin, pikkuisen Itu-neidin, kanssa. Tänään alkoi rv37 ja laskettu aika on 24.7. Paitsi että eilen tuli kaikenmoisia juttuja, jotka saattavat tarkoittaa sitä, että tässä on enää pari vauvatonta viikkoa edessä. Molemmissa raskauksissani minulla on diagnosoitu raskausdiabetes, molemmista varhaisraskauden sokerirasituskokeessa paastoarvot olivat kymmenyksen yli sallitun arvon. Esikoisesta sain pidettyä homman kasassa ja arvot kohdallaan pääosin ruokailulla ja työelämässä olevan säännöllisillä aikatauluilla. Lisäksi esikoista odottaessani painoni putosi lähes koko ensimmäisen raskauskolmanneksen, luultavasti ihan vain hyötyliikunnan määrän nousemisen ansiosta. Olin juuri vaihtanut työpaikkaa ja kahden tunnin päivittäinen autossa istuminen vaihtui lyhyeksi paikallisbussi- tai pyöräilytyömatkaksi sekä päivittäiseksi kiipeilemiseksi hissittömän rakennuksen kolmannen kerroksen työhuoneeseeni. (Sekä vastaostettuun uuteen kotiimme, hissittömän kerrostalon ylimpään ker

Kun pikkusiskon syntymä lähestyy hurjaa vauhtia, oli meidänkin lopulta tehtävä päätös Papun siirtämisestä omaan huoneeseensa nukkumaan. Emme mahdu koko porukka aikuisten makkariin, emmekä Papunkaan kanssa kovin paljon perhepetiä pystyneet ylläpitämään - minä stressasin asiasta ihan liikaa! Ollaan mietitty tätä Papun pinniksen omaan huoneeseen siirtoa jo muutama kuukausi, mutta jotenkin neidin huoneen saaminen jonkinlaiseen kuosiin ja ihan vaan kaikki muu säätäminen on siirtänyt asiaa jo pitkään. Viikko sitten suoritettiin vihdoin ja viimein pinnasängyn siirto. Huone oli kunnossa, äiti oli saanut työkaverilta itkuhälyttimen ja isällä oli edessä viikon isyyslomapätkä. All set, tuumin. Miten meni? No loistavasti. Ensimmäisenä yönä tyttö heräsi pari kertaa - ja äiti myös. Ei tosin itkuhälyttimen ansiosta, vaan ihan siihen taaperon äännähtelyyn sieltä omasta huoneestaan. Hälytin ei toiminut... No, tyttö nukahti nopsaan uudelleen isän nukuttamana ja saatiin yö kunnialla päätökseen.

Olin tänään töissä. Ja eilenkin. Ohhoh. Olihan melkoisen outo tunne, mutta toisaalta tätä pientä vaihtelua olin ihan odottanutkin. Miehellä on menossa käyttämättä ollut isyyslomaviikko Papusta ja niinpä minun viikkoni on ollut buukattu täyteen menoja, joita on helpoin hoitaa ilman taaperoa. Kampaaja, kiropraktikko, työt. Vuoden tauon jälkeen oli mukava tehdä kaksi ihan kevyttä työpäivää, joista on ehkä pikkuisen apua kollegoille ja äitiyslomasijaiselle, kun lukuvuosi elokuussa taas starttaa. Raskainta oli koulutalon rappusten ramppaaminen... Työhuoneeni on hissittömän, vuonna 1908 rakennetun koulutalon kolmannessa kerroksessa ja eilenkin puuskutin kerrosten väliä melkoisen monta kertaa. Opolla oli pari työpäivää. Aika kevyellä otteella mentiin, onneksi. Niin monta kertaa, että kun kotiin pääsin, kaaduin suoraan sänkyyn nukkumaan. Onneksi mies sai vielä viihdytettyä taaperoa ja äiti sai toipua päikkäreillä. Tänään työpäivä oli hieman lyhyempi kuin olin odottanut, joten sain

Entropia. Sehän on itse asiassa fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä. Arkikielenkäytössä termiä käytetään kuvaamaan huushollin epäjärjestyksen leviämistä. Jep, tämä. Fysikaalisesti määriteltynä entropia ei voi vähetä, vain pysyä ennallaan tai kasvaa. Tältä osin termi soveltuu myös arkielämän kuvaamiseen. Oletteko koskaan asuneet tai vierailleet taaperokodissa? Olette olleet läsnä empiirisessä entropiakokeessa. Epäjärjestyksen määrä on taaperokodin seinien sisällä pääsääntöisesti kasvava, vaikka mitä tekisi. Tunnen muutamia lapsiperheitä, joiden kodit näyttävät aina sisustuslehtien keskiaukeamilta ja se on masentavaa. Nämä kodit ovat niitä käsittämättömiä poikkeuksia, joissa entropia on hallittu ja kahlehdittu minimiin, tai jopa vähennetty sitä. (Näissä kodeissa on ehkä myös se maailman seitsemäs ihme, eli tyhjä pyykkikori!) On paljon lohdullisempaa nähdä koteja, joissa elämä näkyy ja levittäytyy nurkkiin pesimään pölykoirien kanssa. Ei sen nyt niin nö

Teetän usein opiskelijoillani itsetuntemukseen ja haaveisiin & suunnitelmiin liittyviä tehtäviä. Yhdessä sellaisessa kysytään, missä nuori (n. 18-vuotias lukiolainen, siis) näkee itsensä kymmenen vuoden päästä. Vaikea kysymys kenelle tahansa, mutta tehtävän tavoite on rohkaista ajattelemaan pitkällä aikavälillä ja pohtimaan omia haaveitaan sekä tavoitteitaan. Ehkä yllättävänkin moni nuori listaa vastauksessaan sen hyvin perinteisen rotlan: hyvä työ, parisuhde, omakotitalo, lapsi tai lapsia. Siis keskimäärin 28-vuotiaana olisi oltava kaikki tämä kasassa. Ei ole ihme, jos stressaa. Etenkin, jos elämä vie vähän erilaisille raiteille. Huomenna moni nuori saa haltuunsa nämä elämän yhden vaiheen päättymistä kuvaavat symbolit. Onnea teille, nuoret (ja vanhemmatkin!) - menkää ja eläkää elämää. Älkää suorittako sitä. Sallikaa matkan kulkea mutkienkin kautta. En muista, mitä lukioikäisenä kuvittelin kymmenessä vuodessa tapahtuvan, mutta olin 28-vuotiaana jo työelämässä koulutustan