Raskausdiabetes ja minä
Loppusuoralla ollaan masukin, pikkuisen Itu-neidin, kanssa. Tänään alkoi rv37 ja laskettu aika on 24.7.
Paitsi että eilen tuli kaikenmoisia juttuja, jotka saattavat tarkoittaa sitä, että tässä on enää pari vauvatonta viikkoa edessä.
Molemmissa raskauksissani minulla on diagnosoitu raskausdiabetes, molemmista varhaisraskauden sokerirasituskokeessa paastoarvot olivat kymmenyksen yli sallitun arvon. Esikoisesta sain pidettyä homman kasassa ja arvot kohdallaan pääosin ruokailulla ja työelämässä olevan säännöllisillä aikatauluilla. Lisäksi esikoista odottaessani painoni putosi lähes koko ensimmäisen raskauskolmanneksen, luultavasti ihan vain hyötyliikunnan määrän nousemisen ansiosta. Olin juuri vaihtanut työpaikkaa ja kahden tunnin päivittäinen autossa istuminen vaihtui lyhyeksi paikallisbussi- tai pyöräilytyömatkaksi sekä päivittäiseksi kiipeilemiseksi hissittömän rakennuksen kolmannen kerroksen työhuoneeseeni. (Sekä vastaostettuun uuteen kotiimme, hissittömän kerrostalon ylimpään kerrokseen...)
Nyt tämän toisen raskauden aikana tilanne on ollut aivan toisenlainen. Olen ollut Papun kanssa kotona, päivät ovat taaperontahtisia - eli aika ajoin melkoisen epäsäännöllisiä. Muutaman tunnin välein syöminen on ollut haastavaa, eikä suoraan sanottuna ole onnistunutkaan. Enkä kyllä ole muistanut kaikessa hässäkässä mittaillakaan tarpeeksi usein. Liikkuminen on selkävaivojen ja nopeasti kasvavan massun takia välillä ollut tosi haastavaa. Sokeriarvot ovatkin olleet turhan korkeita koko ajan.
Silti olen jotenkin neuvolassa onnistunut vakuuttamaan itseni, että pystyn tekemään ryhtiliikkeen ja saan ruokavaliolla arvot kuriin. Kunnes sitten muutama viikko sitten vakituisella neuvolantädillämme oli sijainen, entinen diabeteshoitaja. Hän olikin sitten heti tiukempi, eikä kuunnellut vaisuja selityksiäni. Päälle pamahti viikon täsmällinen tarkkailujakso ja kontrollikäynti neuvolaan sen päätteeksi.
Kontrollikäynnillä toinen sijainen totesi sen, minkä olen toki arvoista nähnyt. Ei tämän nyt ihan näin pitäisi mennä. Paastosokerit huitelivat 5.9 tienoilla, aterianjälkeiset arvot puolestaan nekin olivat hieman noususuunnassa, vaikka olivat tähän asti olleet pääosin ihan kunnossa.
Kiireellinen puhelinlähete Tyksiin äitiyspolillehan siitä sitten tuli. Minkä piti olla puolen tunnin käynti polilla eilen, olikin puolentoista tunnin sessio, jossa tapasin useampia ammattilaisia ja "tuomio" oli, että loppuraskauden ajaksi insuliinilääkitys päälle ja parin viikon päästä katsotaan jo, käynnistetäänkö synnytys rv38:n aikana.
Lähdin polilta ristiriitaisin tuntein. En ole piikkikammoinen sinänsä, mutta insuliinipiikitys vähän hermostutti. Tiedän synnytyksen käynnistämisen olevan ihan rutiinia, mutta sekin mietitytti. Miten pienestä voikaan jotenkin pasmat mennä sekaisin. Sitä on miettinyt, että jospa taas homma alkaa sillä, että vedet menevät spontaanisti ja siitä sitten tiedän, että nyt alkaa tapahtua. Joskus sitten naistenviikolla. Ehkä.
Nyt tulikin info, että 9.7. polille takaisin kontrolliultraan ja varmuuden vuoksi jo silloin sairaalakassi mukaan. Kääk! Miten onkin näin erilaista tietää mahdollinen päivämäärä (joskin lääkäri totesi, ettei voi luvata vielä mitään tiettyä päivää) kuin spekuloida täysin sattumanvaraista syntymäpäivää?
Miten irrationaalista, että päähän jäi pyörimään ajatuksia siitä, miten kroppa on pettänyt minut ja vauvan, miten minä olen pettänyt vauvan...
Miksi ihminen syyllistää itseään näin vahvasti asiasta, joka nyt otettiin vakavasti ja hoidettavaksi ihan normaalien käytäntöjen mukaan? Olenko nyt ollut maailman huonoin äiti jo raskausaikana, kun en heti muutaman poikkeavan mittaustuloksen saatuani olekaan vaatinut lääkitystä ja äitiyspolin asiakkuutta? Olenko ihan pölvästi jääräpää, kun kuvittelin saavani tilanteen aisoihin rimpuilemalla arkeni aikatauluja ja kuvioita vastaan? Äh.
No, annetuissa olosuhteissa mennään. Kun sain kerättyä rohkeutta illalla ja pistettyä ensimmäisen insuliinipiikin, huomasin, että aika simppeli juttuhan tuo ihan oikeasti on. Ja edessä korkeintaan kolmen, neljän viikon ruljanssi. Että kokoa nyt itsesi, iso ihminen, älä mussuta.
Synnytyksen käynnistyksestä sain FB:n puolella ystäviltä ja tutuilta paljon positiivisia kommentteja, miten kaikki oli mennyt hyvin ja ei siinä sitten mitään kummallista lopulta ole.
Ehkä tästä selvitään, heh. Nyt pitää vaan keritä hankkimaan ne vauvan kotiintulovaatteet ja pakata se sairaalakassi. Äitiyspakkauksen tavarat sain sentään "jo" viikonloppuna pestyä ja laatikonkin voin pedata valmiiksi odottelemaan.
On aika suunnata ajatukset pikkuisen tuloon, imetyksen alkuun ja jaksamiseen vauvan sekä taaperon kanssa. Kyllä tämmöiset loppusuoran säädöt vielä hoituvat. Sitten, vähitellen, syksyn mittaan, alan miettiä omaa kuntoutumista & palautumista sekä mahdollisen kakkostyypin diabeteksen torjunnan vaatimia toimenpiteitä. Kunhan olen taas yksin kropassani.
Paitsi että eilen tuli kaikenmoisia juttuja, jotka saattavat tarkoittaa sitä, että tässä on enää pari vauvatonta viikkoa edessä.
Molemmissa raskauksissani minulla on diagnosoitu raskausdiabetes, molemmista varhaisraskauden sokerirasituskokeessa paastoarvot olivat kymmenyksen yli sallitun arvon. Esikoisesta sain pidettyä homman kasassa ja arvot kohdallaan pääosin ruokailulla ja työelämässä olevan säännöllisillä aikatauluilla. Lisäksi esikoista odottaessani painoni putosi lähes koko ensimmäisen raskauskolmanneksen, luultavasti ihan vain hyötyliikunnan määrän nousemisen ansiosta. Olin juuri vaihtanut työpaikkaa ja kahden tunnin päivittäinen autossa istuminen vaihtui lyhyeksi paikallisbussi- tai pyöräilytyömatkaksi sekä päivittäiseksi kiipeilemiseksi hissittömän rakennuksen kolmannen kerroksen työhuoneeseeni. (Sekä vastaostettuun uuteen kotiimme, hissittömän kerrostalon ylimpään kerrokseen...)
Nyt tämän toisen raskauden aikana tilanne on ollut aivan toisenlainen. Olen ollut Papun kanssa kotona, päivät ovat taaperontahtisia - eli aika ajoin melkoisen epäsäännöllisiä. Muutaman tunnin välein syöminen on ollut haastavaa, eikä suoraan sanottuna ole onnistunutkaan. Enkä kyllä ole muistanut kaikessa hässäkässä mittaillakaan tarpeeksi usein. Liikkuminen on selkävaivojen ja nopeasti kasvavan massun takia välillä ollut tosi haastavaa. Sokeriarvot ovatkin olleet turhan korkeita koko ajan.
Silti olen jotenkin neuvolassa onnistunut vakuuttamaan itseni, että pystyn tekemään ryhtiliikkeen ja saan ruokavaliolla arvot kuriin. Kunnes sitten muutama viikko sitten vakituisella neuvolantädillämme oli sijainen, entinen diabeteshoitaja. Hän olikin sitten heti tiukempi, eikä kuunnellut vaisuja selityksiäni. Päälle pamahti viikon täsmällinen tarkkailujakso ja kontrollikäynti neuvolaan sen päätteeksi.
 |
| Mittausvälineistö on tullut tutuksi kahden raskauden aikana. Sain tosin tällaisen uudenmallisen mittarin tällä kertaa, alkuun se näppärästi synkkasikin tiedot kännyssä olevaan sovellukseen. Jossain välissä tapahtui jotain ja enää en ole saanut tuloksia suoraan kännyyn. |
Kontrollikäynnillä toinen sijainen totesi sen, minkä olen toki arvoista nähnyt. Ei tämän nyt ihan näin pitäisi mennä. Paastosokerit huitelivat 5.9 tienoilla, aterianjälkeiset arvot puolestaan nekin olivat hieman noususuunnassa, vaikka olivat tähän asti olleet pääosin ihan kunnossa.
Kiireellinen puhelinlähete Tyksiin äitiyspolillehan siitä sitten tuli. Minkä piti olla puolen tunnin käynti polilla eilen, olikin puolentoista tunnin sessio, jossa tapasin useampia ammattilaisia ja "tuomio" oli, että loppuraskauden ajaksi insuliinilääkitys päälle ja parin viikon päästä katsotaan jo, käynnistetäänkö synnytys rv38:n aikana.
Lähdin polilta ristiriitaisin tuntein. En ole piikkikammoinen sinänsä, mutta insuliinipiikitys vähän hermostutti. Tiedän synnytyksen käynnistämisen olevan ihan rutiinia, mutta sekin mietitytti. Miten pienestä voikaan jotenkin pasmat mennä sekaisin. Sitä on miettinyt, että jospa taas homma alkaa sillä, että vedet menevät spontaanisti ja siitä sitten tiedän, että nyt alkaa tapahtua. Joskus sitten naistenviikolla. Ehkä.
Nyt tulikin info, että 9.7. polille takaisin kontrolliultraan ja varmuuden vuoksi jo silloin sairaalakassi mukaan. Kääk! Miten onkin näin erilaista tietää mahdollinen päivämäärä (joskin lääkäri totesi, ettei voi luvata vielä mitään tiettyä päivää) kuin spekuloida täysin sattumanvaraista syntymäpäivää?
Miten irrationaalista, että päähän jäi pyörimään ajatuksia siitä, miten kroppa on pettänyt minut ja vauvan, miten minä olen pettänyt vauvan...
Miksi ihminen syyllistää itseään näin vahvasti asiasta, joka nyt otettiin vakavasti ja hoidettavaksi ihan normaalien käytäntöjen mukaan? Olenko nyt ollut maailman huonoin äiti jo raskausaikana, kun en heti muutaman poikkeavan mittaustuloksen saatuani olekaan vaatinut lääkitystä ja äitiyspolin asiakkuutta? Olenko ihan pölvästi jääräpää, kun kuvittelin saavani tilanteen aisoihin rimpuilemalla arkeni aikatauluja ja kuvioita vastaan? Äh.
 |
| Tässä tämä "monsteri", insuliinikynä neuloineen. |
No, annetuissa olosuhteissa mennään. Kun sain kerättyä rohkeutta illalla ja pistettyä ensimmäisen insuliinipiikin, huomasin, että aika simppeli juttuhan tuo ihan oikeasti on. Ja edessä korkeintaan kolmen, neljän viikon ruljanssi. Että kokoa nyt itsesi, iso ihminen, älä mussuta.
Synnytyksen käynnistyksestä sain FB:n puolella ystäviltä ja tutuilta paljon positiivisia kommentteja, miten kaikki oli mennyt hyvin ja ei siinä sitten mitään kummallista lopulta ole.
Ehkä tästä selvitään, heh. Nyt pitää vaan keritä hankkimaan ne vauvan kotiintulovaatteet ja pakata se sairaalakassi. Äitiyspakkauksen tavarat sain sentään "jo" viikonloppuna pestyä ja laatikonkin voin pedata valmiiksi odottelemaan.
 | ||
| Tuumasta toimeen. Kipitin sitten heti tänään Skanssin KappAhliin ja tuo keskimmäinen asukokonaisuus on nyt kotiintuloasuehdokas. Reunalla siskoksille samikset ihanuudet. Newbie <3 |
On aika suunnata ajatukset pikkuisen tuloon, imetyksen alkuun ja jaksamiseen vauvan sekä taaperon kanssa. Kyllä tämmöiset loppusuoran säädöt vielä hoituvat. Sitten, vähitellen, syksyn mittaan, alan miettiä omaa kuntoutumista & palautumista sekä mahdollisen kakkostyypin diabeteksen torjunnan vaatimia toimenpiteitä. Kunhan olen taas yksin kropassani.
 |
| Ja tätähän ei tietenkään saisi juurikaan syödä. Mutta ihana mansikka-raparperi-valkosuklaajuustokakku piti testata, kun Papun kummitäti tuli kylään. Naminam. Resepti Sormet suuhun -blogista. |
Kommentit
Lähetä kommentti