Äiti, Papu ja Itu - arjen elämää

Meidän kesämme on ollut täynnä pientä puuhaa ja melkoista vipinää, kun ollaan kesäkuussa lomailtu koko perhe ja juhannuksen jälkeen puolestaan olen ollut tyttöjen kanssa kolmestaan lomamoodissa, kun mies on ollut töissä. Se näkyy blogin hiljaisuudessakin - kun päiväkotiarki vaihtui kesälomaan, loppui äidin aika (ja jaksaminen) kirjoittamiseen. (Tämän tekstin kuvituksena valikoima kesäkuvia.) Nyt kuitenkin pyörii mielessä niin paljon kaikkea, että täytyy repiä muutama hetki aikaa myös tälle harrastukselle. Ensin ajankohtaisin asia, sitten toivottavasti kohtapuoliin postaukset myös kuopuksen yksivuotisjuhlista sekä muutamien luonnosten viimeistely julkaisukuntoon. Ainakin on suunnitelmia blogin kesäloman lopetukseksi, siis. Mutta nyt asiaan. Meillä nimittäin alkaa kohta aivan uusi vaihe elämässä. Kahden lapsen päiväkotiarki ja minun töihinpaluuni. Voi jukra, etten sanoisi. Olen saanut olla kotona helmikuusta 2017 asti. Ihan valtavan pitkän ajan olen siis saanut nauttia elämäs...

Olin tänään töissä. Ja eilenkin. Ohhoh. Olihan melkoisen outo tunne, mutta toisaalta tätä pientä vaihtelua olin ihan odottanutkin. Miehellä on menossa käyttämättä ollut isyyslomaviikko Papusta ja niinpä minun viikkoni on ollut buukattu täyteen menoja, joita on helpoin hoitaa ilman taaperoa. Kampaaja, kiropraktikko, työt. Vuoden tauon jälkeen oli mukava tehdä kaksi ihan kevyttä työpäivää, joista on ehkä pikkuisen apua kollegoille ja äitiyslomasijaiselle, kun lukuvuosi elokuussa taas starttaa. Raskainta oli koulutalon rappusten ramppaaminen... Työhuoneeni on hissittömän, vuonna 1908 rakennetun koulutalon kolmannessa kerroksessa ja eilenkin puuskutin kerrosten väliä melkoisen monta kertaa. Opolla oli pari työpäivää. Aika kevyellä otteella mentiin, onneksi. Niin monta kertaa, että kun kotiin pääsin, kaaduin suoraan sänkyyn nukkumaan. Onneksi mies sai vielä viihdytettyä taaperoa ja äiti sai toipua päikkäreillä. Tänään työpäivä oli hieman lyhyempi kuin olin odottanut, joten sain ...