Uuden arjen alkaessa
Meidän kesämme on ollut täynnä pientä puuhaa ja melkoista vipinää, kun ollaan kesäkuussa lomailtu koko perhe ja juhannuksen jälkeen puolestaan olen ollut tyttöjen kanssa kolmestaan lomamoodissa, kun mies on ollut töissä. Se näkyy blogin hiljaisuudessakin - kun päiväkotiarki vaihtui kesälomaan, loppui äidin aika (ja jaksaminen) kirjoittamiseen. (Tämän tekstin kuvituksena valikoima kesäkuvia.)
Nyt kuitenkin pyörii mielessä niin paljon kaikkea, että täytyy repiä muutama hetki aikaa myös tälle harrastukselle. Ensin ajankohtaisin asia, sitten toivottavasti kohtapuoliin postaukset myös kuopuksen yksivuotisjuhlista sekä muutamien luonnosten viimeistely julkaisukuntoon. Ainakin on suunnitelmia blogin kesäloman lopetukseksi, siis.
Mutta nyt asiaan. Meillä nimittäin alkaa kohta aivan uusi vaihe elämässä. Kahden lapsen päiväkotiarki ja minun töihinpaluuni. Voi jukra, etten sanoisi.
Olen saanut olla kotona helmikuusta 2017 asti. Ihan valtavan pitkän ajan olen siis saanut nauttia elämästä irti työmaailman aikatauluista ja stressinaiheista. Ei ole kovin yleistä saati todennäköistä, että tämän ikäisenä vielä pääsee näin pitkäksi pätkäksi kotiin. Lomaahan tämä ei ole ollut, sen jokainen tuore äiti tietää. Ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli uuden oppimista ja oman äitiyden kanssa stressaamista, kuopuksen vauvavuosi oli sekoitus vauvan kanssa puuhailun uutta rauhallisuutta sekä kahden lapsen arjen pyörittämisen vilinää. Ihan täysiä työpäiviä, siis.
Tänään käytiin kuitenkin jo ensimmäisen kerran piipahtamassa Vilskeessä tyttöjen kanssa, hakemassa pikavilkaisu uuteen elämänvaiheeseen. Isosisko tuli mukaan, kun pikkusisko pääsi ensimmäiselle tutustumiskäynnille päiväkotiin. Vilskeen pikkutalo oli vielä tyhjä ja sitä siivottiin kesän ilmastointiremontin jäljiltä, mutta ihanasti tuttu hoitaja Donna otti meidät vastaan, kyseli Papun kuulumiset ja ihasteli Itun kasvamista. Molemmat tytöt alkoivat heti puuhastella tiloissa kuin kotonaan, joten se oli ensimmäinen hyvä juttu äidin näkökulmasta. Papu oli jo sitä mieltä, että on kiva tulla takaisin Vilskeeseen ja Itu, no, hän omaan tapaansa konttaili menemään ihan huoletta. Huomenna mennään toisen kerran vielä ihan vaan kurkistelemaan ja juttelemaan aloitusjutut läpi, torstaina on periaatteessa sitten jo ensimmäinen hoitopäivä. Pidämme kuitenkin varmaan vielä sekä torstain että perjantain tosi lyhyinä aamupäivävisiitteinä, että vähän tunnustellaan tunnelmia varovaisesti.
Onneksi miehellä on vielä kesälomaa jäljellä pari viikkoa. Saadaan siten tyttöjen ensimmäisistä päiväkotipäivistä lyhyemmät, vaikka minun työpäiväni venyisivätkin.
Sillä sitä ne saattavat kyllä tehdä. Menen töihin maanantaina, aloittamaan lukuvuoden valmisteluja parilla palaverilla, päivystystunnilla ja ylipäänsä asioiden järjestelemisellä. Kahden vuoden tauon jälkeen rutiinit ovat työstä kadonneet, työpaikalla moni asia muuttunut ja minulla todella tarve saada äitiysvapaiden löllöönnyttämät aivot skarpisti käyntiin. Kyllä siinä hetki menee, ei muu auta. Onneksi on työ, josta todella pidän ihan hurjan paljon ja oikeasti olen ihan innokkaana menossa takaisin aloittamaan ensimmäistä kokonaista lukuvuottani nykyisessä työtehtävässäni.
Mutta se ristiriita onkin sitten siinä, että on ihanaa mennä töihin, mutta omalla tavallaan hurjan raastavaa viedä Itukin jo päiväkotiin. Hienostihan se varmasti menee, niin kuin Papullakin (ja isosisko on kuitenkin pikkusiskon kanssa samassa paikassa), mutta minua kyllä vähän itkettää ajatus siitä, että Itu on puoli vuotta nuorempi kuin Papu oli päivähoitoon mennessään - ja minä en nyt ehkä näe Itunkaan ensimmäisiä askelia kotona. (Papun kohdalla kävi niin, että olin ensimmäistä kertaa iäisyyksiin lähtenyt kotoa pois, kameraseuran tapaamiseen, ja sillä aikaa Papu otti ensimmäiset askeleensa. Onneksi mies ehti videoida osan.) Se minua jo tänään päiväkodilla itketti. Minun pieni vaaperoni.
Kaiken ihan arkisen uudelleenjärjestelykin mietityttää. Mikä on järkevää lasten kuljetuksen kannalta, missä välissä käydään kaupassa, mikä ruoka tulee tarpeeksi nopeasti, kuka hakee lapset, jos minun (ja miehen) työpäivät venyvät? Miten hoidetaan Itun hammaslääkärikäynti keskellä työpäivää? Miten jaetaan sairauspoissaolot, jos lapset ovat taas kohta jatkuvassa räkätaudissa ja muissa pöpöissä ja kummallakin vanhemmalla on työtehtäviä, jotka joustavat huonosti? Miten tämä oikeasti lähtee toimimaan?
Toistaiseksi suunnitelmat (kuvitelmat...) ovat (minulla) tällaiset:
- Mies vie lapset aamulla, minä haen iltapäivällä. Hänen työssään on hieman joustoa aamussa, minulla oppitunnit alkavat tasan just eikä melkein silloin, kun pitää. Ja minulla ei siis näin ollen ole aamuissa joustoa juuri ollenkaan, iltapäivisin pääsen sen sijaan (toivottavasti) usein lähtemään kotiinpäin tuntia aikaisemmin kuin mieheni.
- Harkinnassa on Turun keskustan parkkihallista autopaikan vuokraaminen, jotta voisin kulkea autolla, vaikkei se muuten olekaan järkevää, mutta voisi usein helpottaa aika paljonkin. (Työpisteeni on koululla, joka on aivan Turun ydinkeskustassa, eli parkkipaikkoja ei koulun pihalla ole kuin muutama.) Sivupohdintana on, että mitenkäs sitten se työmatkapyöräily, jota halusin enemmän... Hmm.
- Mamma ja pappa (eli minun vanhempani) ovat kullanarvoisia auttajia, jos tulee pitkään venyviä opekokouksia ja/tai muita haasteita päästä hakemaan tytöt neljän nurkilla.
- Testaillaan erilaisia ruokakassipalveluita sekä kauppaostosten kotiinkuljetusta / ennakkoon tilaamista noutopisteeseen. Näin vältytään reseptien miettimiseltä ja lisäksi (toivottavasti) turhilta heräteostoksilta marketissa. Suunnitellaan viikonlopun isommat ostosreissut huolella, että taas vältytään heräteostoksilta ja pysytään budjetissa aikataulujen lisäksi.
- Jututan rehtoria jo etukäteen näistä lastenhoidollisista tilanteista, eli selvitän, miten pitää toimia. (Tämä on minun oman stressitasoni laskemisen kannalta välttämätöntä. Minun on tiedettävä, miten toimia, kun poikkeuspäiviä tulee eteen. Minä nyt vain olen sellainen.)
- Minä varaan viikkoon itselleni ainakin yhden pilates- tai joogatunnin, koska muuten hajoaa sekä pää että kroppa. Lisäksi vähennän rajusti herkuttelua, alan syödä järkevämmin ja säännöllisemmin (tässä kouluarki auttaa, työlounaat koulun ruokalassa ovat ihan oiva juttu!), jotta itse voisin paremmin ja jaksaisin uutta arkea.
Kuulostaako ihan lapselliselta (ahhahah, pun intended!) vai olisiko tällaisissa pohdinnoissa jotain järkeä? Olenko ihan raato jo syyslomaan mennessä? (Luultavasti olen!)
Kaikki äitiystäväni ja -tuttavani sanoivat jäädessäni äitiyslomalle ensimmäistä kertaa, että minun pitäisi nauttia vauvavuodesta, koska se menee niin nopeasti. Vaikka tuon lausahduksen ymmärsi jollain tasolla jo silloin, vasta nyt, kaksi vauvavuotta myöhemmin, ymmärrän sen todella.
Koskaan ei aika ole mennyt näin nopeasti. Sitä ei vain voi käsittää, ennen kuin sen kokee. Viime syksynä mietin syyskuun nurkilla, ollessani vaunulenkillä kaksikuisen Itun kanssa, että tämä syksy on täysin ainutlaatuinen elämässäni. Seuraavan kerran, kun voin olla lenkillä syyskuisena aamuna ihan tavallisena arkipäivänä, olen luultavasti eläkkeellä. Minun ammatissani lomat eivät vaihda ajankohtaansa, eikä arkivapaita mistään tipahtele, joten se oli nyt tässä. Osasinko nauttia siitä tarpeeksi? Arvostinko vapauttani ja aikaani lasten kanssa tarpeeksi?
Uskoisin, että osasin ja arvostin. Vaikka minulla ei olekaan varaa pidempään kotonaoloon, toivon, että nämä kaksi vuotta ovat antaneet tyttärilleni monta sellaista elämän rakennuspalikkaa, jotka ovat hyvän elämän rakentamisessa tärkeitä. Läheisyyttä, läsnäoloa, yhdessä tekemistä, elämyksiä.
Kiitos, vauvavuodet. Olitte ihania, raastavia, uuvuttavia, kasvattavia, ilahduttavia, pakahduttavia, ihan parhaita. Tästä eteenpäin kohti seuraavia taaperovuosia, päiväkotipolun kaikkia mutkia, jotka sitten varmaankin taas liian nopeasti vaihtuvat viskariin, eskariin, ekaluokkaan, yläkouluun, Protu-leiriin, Wanhojentansseihin ja ylppäreihin (jos nyt lukioon meillä suunnataan)... Jos joku nyt tulee sanomaan minulle, että nauti nyt, kun lapset ovat pieniä, se on vain lyhyt hetki, minulla on hitusen parempi aavistus siitä, mitä hän tarkoittaa.
Nyt kuitenkin pyörii mielessä niin paljon kaikkea, että täytyy repiä muutama hetki aikaa myös tälle harrastukselle. Ensin ajankohtaisin asia, sitten toivottavasti kohtapuoliin postaukset myös kuopuksen yksivuotisjuhlista sekä muutamien luonnosten viimeistely julkaisukuntoon. Ainakin on suunnitelmia blogin kesäloman lopetukseksi, siis.
Mutta nyt asiaan. Meillä nimittäin alkaa kohta aivan uusi vaihe elämässä. Kahden lapsen päiväkotiarki ja minun töihinpaluuni. Voi jukra, etten sanoisi.
Olen saanut olla kotona helmikuusta 2017 asti. Ihan valtavan pitkän ajan olen siis saanut nauttia elämästä irti työmaailman aikatauluista ja stressinaiheista. Ei ole kovin yleistä saati todennäköistä, että tämän ikäisenä vielä pääsee näin pitkäksi pätkäksi kotiin. Lomaahan tämä ei ole ollut, sen jokainen tuore äiti tietää. Ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli uuden oppimista ja oman äitiyden kanssa stressaamista, kuopuksen vauvavuosi oli sekoitus vauvan kanssa puuhailun uutta rauhallisuutta sekä kahden lapsen arjen pyörittämisen vilinää. Ihan täysiä työpäiviä, siis.
Tänään käytiin kuitenkin jo ensimmäisen kerran piipahtamassa Vilskeessä tyttöjen kanssa, hakemassa pikavilkaisu uuteen elämänvaiheeseen. Isosisko tuli mukaan, kun pikkusisko pääsi ensimmäiselle tutustumiskäynnille päiväkotiin. Vilskeen pikkutalo oli vielä tyhjä ja sitä siivottiin kesän ilmastointiremontin jäljiltä, mutta ihanasti tuttu hoitaja Donna otti meidät vastaan, kyseli Papun kuulumiset ja ihasteli Itun kasvamista. Molemmat tytöt alkoivat heti puuhastella tiloissa kuin kotonaan, joten se oli ensimmäinen hyvä juttu äidin näkökulmasta. Papu oli jo sitä mieltä, että on kiva tulla takaisin Vilskeeseen ja Itu, no, hän omaan tapaansa konttaili menemään ihan huoletta. Huomenna mennään toisen kerran vielä ihan vaan kurkistelemaan ja juttelemaan aloitusjutut läpi, torstaina on periaatteessa sitten jo ensimmäinen hoitopäivä. Pidämme kuitenkin varmaan vielä sekä torstain että perjantain tosi lyhyinä aamupäivävisiitteinä, että vähän tunnustellaan tunnelmia varovaisesti.
Onneksi miehellä on vielä kesälomaa jäljellä pari viikkoa. Saadaan siten tyttöjen ensimmäisistä päiväkotipäivistä lyhyemmät, vaikka minun työpäiväni venyisivätkin.
Sillä sitä ne saattavat kyllä tehdä. Menen töihin maanantaina, aloittamaan lukuvuoden valmisteluja parilla palaverilla, päivystystunnilla ja ylipäänsä asioiden järjestelemisellä. Kahden vuoden tauon jälkeen rutiinit ovat työstä kadonneet, työpaikalla moni asia muuttunut ja minulla todella tarve saada äitiysvapaiden löllöönnyttämät aivot skarpisti käyntiin. Kyllä siinä hetki menee, ei muu auta. Onneksi on työ, josta todella pidän ihan hurjan paljon ja oikeasti olen ihan innokkaana menossa takaisin aloittamaan ensimmäistä kokonaista lukuvuottani nykyisessä työtehtävässäni.
Mutta se ristiriita onkin sitten siinä, että on ihanaa mennä töihin, mutta omalla tavallaan hurjan raastavaa viedä Itukin jo päiväkotiin. Hienostihan se varmasti menee, niin kuin Papullakin (ja isosisko on kuitenkin pikkusiskon kanssa samassa paikassa), mutta minua kyllä vähän itkettää ajatus siitä, että Itu on puoli vuotta nuorempi kuin Papu oli päivähoitoon mennessään - ja minä en nyt ehkä näe Itunkaan ensimmäisiä askelia kotona. (Papun kohdalla kävi niin, että olin ensimmäistä kertaa iäisyyksiin lähtenyt kotoa pois, kameraseuran tapaamiseen, ja sillä aikaa Papu otti ensimmäiset askeleensa. Onneksi mies ehti videoida osan.) Se minua jo tänään päiväkodilla itketti. Minun pieni vaaperoni.
Kaiken ihan arkisen uudelleenjärjestelykin mietityttää. Mikä on järkevää lasten kuljetuksen kannalta, missä välissä käydään kaupassa, mikä ruoka tulee tarpeeksi nopeasti, kuka hakee lapset, jos minun (ja miehen) työpäivät venyvät? Miten hoidetaan Itun hammaslääkärikäynti keskellä työpäivää? Miten jaetaan sairauspoissaolot, jos lapset ovat taas kohta jatkuvassa räkätaudissa ja muissa pöpöissä ja kummallakin vanhemmalla on työtehtäviä, jotka joustavat huonosti? Miten tämä oikeasti lähtee toimimaan?
Toistaiseksi suunnitelmat (kuvitelmat...) ovat (minulla) tällaiset:
- Mies vie lapset aamulla, minä haen iltapäivällä. Hänen työssään on hieman joustoa aamussa, minulla oppitunnit alkavat tasan just eikä melkein silloin, kun pitää. Ja minulla ei siis näin ollen ole aamuissa joustoa juuri ollenkaan, iltapäivisin pääsen sen sijaan (toivottavasti) usein lähtemään kotiinpäin tuntia aikaisemmin kuin mieheni.
- Harkinnassa on Turun keskustan parkkihallista autopaikan vuokraaminen, jotta voisin kulkea autolla, vaikkei se muuten olekaan järkevää, mutta voisi usein helpottaa aika paljonkin. (Työpisteeni on koululla, joka on aivan Turun ydinkeskustassa, eli parkkipaikkoja ei koulun pihalla ole kuin muutama.) Sivupohdintana on, että mitenkäs sitten se työmatkapyöräily, jota halusin enemmän... Hmm.
- Mamma ja pappa (eli minun vanhempani) ovat kullanarvoisia auttajia, jos tulee pitkään venyviä opekokouksia ja/tai muita haasteita päästä hakemaan tytöt neljän nurkilla.
- Testaillaan erilaisia ruokakassipalveluita sekä kauppaostosten kotiinkuljetusta / ennakkoon tilaamista noutopisteeseen. Näin vältytään reseptien miettimiseltä ja lisäksi (toivottavasti) turhilta heräteostoksilta marketissa. Suunnitellaan viikonlopun isommat ostosreissut huolella, että taas vältytään heräteostoksilta ja pysytään budjetissa aikataulujen lisäksi.
- Jututan rehtoria jo etukäteen näistä lastenhoidollisista tilanteista, eli selvitän, miten pitää toimia. (Tämä on minun oman stressitasoni laskemisen kannalta välttämätöntä. Minun on tiedettävä, miten toimia, kun poikkeuspäiviä tulee eteen. Minä nyt vain olen sellainen.)
- Minä varaan viikkoon itselleni ainakin yhden pilates- tai joogatunnin, koska muuten hajoaa sekä pää että kroppa. Lisäksi vähennän rajusti herkuttelua, alan syödä järkevämmin ja säännöllisemmin (tässä kouluarki auttaa, työlounaat koulun ruokalassa ovat ihan oiva juttu!), jotta itse voisin paremmin ja jaksaisin uutta arkea.
Kuulostaako ihan lapselliselta (ahhahah, pun intended!) vai olisiko tällaisissa pohdinnoissa jotain järkeä? Olenko ihan raato jo syyslomaan mennessä? (Luultavasti olen!)
Kaikki äitiystäväni ja -tuttavani sanoivat jäädessäni äitiyslomalle ensimmäistä kertaa, että minun pitäisi nauttia vauvavuodesta, koska se menee niin nopeasti. Vaikka tuon lausahduksen ymmärsi jollain tasolla jo silloin, vasta nyt, kaksi vauvavuotta myöhemmin, ymmärrän sen todella.
Koskaan ei aika ole mennyt näin nopeasti. Sitä ei vain voi käsittää, ennen kuin sen kokee. Viime syksynä mietin syyskuun nurkilla, ollessani vaunulenkillä kaksikuisen Itun kanssa, että tämä syksy on täysin ainutlaatuinen elämässäni. Seuraavan kerran, kun voin olla lenkillä syyskuisena aamuna ihan tavallisena arkipäivänä, olen luultavasti eläkkeellä. Minun ammatissani lomat eivät vaihda ajankohtaansa, eikä arkivapaita mistään tipahtele, joten se oli nyt tässä. Osasinko nauttia siitä tarpeeksi? Arvostinko vapauttani ja aikaani lasten kanssa tarpeeksi?
Uskoisin, että osasin ja arvostin. Vaikka minulla ei olekaan varaa pidempään kotonaoloon, toivon, että nämä kaksi vuotta ovat antaneet tyttärilleni monta sellaista elämän rakennuspalikkaa, jotka ovat hyvän elämän rakentamisessa tärkeitä. Läheisyyttä, läsnäoloa, yhdessä tekemistä, elämyksiä.
Kiitos, vauvavuodet. Olitte ihania, raastavia, uuvuttavia, kasvattavia, ilahduttavia, pakahduttavia, ihan parhaita. Tästä eteenpäin kohti seuraavia taaperovuosia, päiväkotipolun kaikkia mutkia, jotka sitten varmaankin taas liian nopeasti vaihtuvat viskariin, eskariin, ekaluokkaan, yläkouluun, Protu-leiriin, Wanhojentansseihin ja ylppäreihin (jos nyt lukioon meillä suunnataan)... Jos joku nyt tulee sanomaan minulle, että nauti nyt, kun lapset ovat pieniä, se on vain lyhyt hetki, minulla on hitusen parempi aavistus siitä, mitä hän tarkoittaa.
Kommentit
Lähetä kommentti