Yksin kotona kolmestaan
Tänään se koitti, eräänlainen arki. Miehen loma loppui ja minä jäin kotiin tyttöjen kanssa muutamaksi viikoksi, ennen kuin Papu aloittaa päiväkodissa.
Voin kertoa, että eilen vähän hermostutti. Periaatteessa hermostuttaa edelleen, mutta nyt olen jo selvinnyt ensimmäisestä päivästä, eikä taaperossa ole haavoja tai kuhmuja ja vauvakin on oloonsa tyytyväinen.
Miksi hermoilen? No, ensisijaisesti logistisista syistä. Asumme hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa (en ihan tullut asuntoa ostaessamme ajatelleeksi, että saattaisimme kohta olla kahden pienen lapsen vanhempia, ostohetkellä vasta esikoinen oli ilmoittanut tulostaan...) ja taapero-Papu ei vielä oikein osaa laskeutua rappusia. Ylöspäin tulee näppärästi, mutta alas on toinen juttu. Hermoilen siis sitä, miten ihmeessä saan itseni, vauvan (mahdollisesti turvakaukalossa tai toisena vaihtoehtona vaunukopassa) ja taaperon sekä hoitorepun ja muut tavarat alas täältä ulkoilua varten ilman, että joku (taapero...) kolauttaa itsensä rappusissa kuhmuille.
Toisekseen hermoilen siksi, että vielä odotellaan tuplarattaiden toimitusta. Tilattiin ne hieman myöhässä, koska tilipäivät sun muut osuivat vähän hankalasti, joten meillä ei nyt ole rattaita. Tai siis on yksöisrattaat ja matkarattaat, mutta hiukan haasteellista olisi minun yksin lykkiä molempia tuolla kylillä. Eikä Papu ihan vielä jaksa joka paikkaan kävellä, vaikka paljon jo tykkääkin kävellä. Ja sitten kun on ne tuplat, mitenkäs niitä säilytetään ja roudaillaan edestakaisin...
Näistä hermoilun kohteista kumpikaan ei ollut tänään ajankohtainen, koska päätin, etten vielä edes yritä. Etenkin, kun ne rattaat puuttuvat. Saisihan vauvan toki Marsupi-liinaan, mutta hän ei ole liinassa (repussa) ollut vielä pitkiä aikoja kerrallaan, joten ihan mitään pitkää ulkoilureissua en heti lähtisi tekemään.
Mitä tänään sitten tapahtui? Eipä juuri mitään. Saatiin syötyä, kaikki saivat vaatteita päälleen (äiti luonnollisesti viimeisenä), tytöt nukkuivat päikkärit (noin neljän tunnin yöunet saanut äiti olisi tarvinnut sellaiset, mutta eiväthän nämä pienet nukkuneet samaan aikaan) ja vain yksi kunnon mustiskohtaus jouduttiin rauhoittelemaan. Niin, eikä taapero pudonnut ainakaan vielä tuolta sohvalta. Läheltä piti -tilanteita oli muutama, mutta onneksi kävi tuuri.
Tällä videolla Papu tanssittaa (ja pusuttaa) pupuja Phil Collinsin Easy Loverin tahtiin...
Onhan tässä vielä näitä sumplittavia juttuja, niin arjen pyörittämisen kuin oman jaksamisen kannalta, mutta yhden päivän perusteella voinee päätellä, että selviän kyllä. Jotenkuten ainakin. Todistaahan tämä taas myös sen, että olen luonteeltani sekä hienoinen hermoilija että jonkinasteinen perfektionisti. Kaikkea pitäisi pystyä tekemään. Paitsi ettei pidä. Veikkaan, että pikkulapsiarki opettaa tämän minulle varsin vikkelään.
Näin siis meillä tänään. Otan iloisena vastaan kaikki vinkit pienen ikäeron sisarusten kanssa selviämisestä!
Voin kertoa, että eilen vähän hermostutti. Periaatteessa hermostuttaa edelleen, mutta nyt olen jo selvinnyt ensimmäisestä päivästä, eikä taaperossa ole haavoja tai kuhmuja ja vauvakin on oloonsa tyytyväinen.
Miksi hermoilen? No, ensisijaisesti logistisista syistä. Asumme hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa (en ihan tullut asuntoa ostaessamme ajatelleeksi, että saattaisimme kohta olla kahden pienen lapsen vanhempia, ostohetkellä vasta esikoinen oli ilmoittanut tulostaan...) ja taapero-Papu ei vielä oikein osaa laskeutua rappusia. Ylöspäin tulee näppärästi, mutta alas on toinen juttu. Hermoilen siis sitä, miten ihmeessä saan itseni, vauvan (mahdollisesti turvakaukalossa tai toisena vaihtoehtona vaunukopassa) ja taaperon sekä hoitorepun ja muut tavarat alas täältä ulkoilua varten ilman, että joku (taapero...) kolauttaa itsensä rappusissa kuhmuille.
Toisekseen hermoilen siksi, että vielä odotellaan tuplarattaiden toimitusta. Tilattiin ne hieman myöhässä, koska tilipäivät sun muut osuivat vähän hankalasti, joten meillä ei nyt ole rattaita. Tai siis on yksöisrattaat ja matkarattaat, mutta hiukan haasteellista olisi minun yksin lykkiä molempia tuolla kylillä. Eikä Papu ihan vielä jaksa joka paikkaan kävellä, vaikka paljon jo tykkääkin kävellä. Ja sitten kun on ne tuplat, mitenkäs niitä säilytetään ja roudaillaan edestakaisin...
Näistä hermoilun kohteista kumpikaan ei ollut tänään ajankohtainen, koska päätin, etten vielä edes yritä. Etenkin, kun ne rattaat puuttuvat. Saisihan vauvan toki Marsupi-liinaan, mutta hän ei ole liinassa (repussa) ollut vielä pitkiä aikoja kerrallaan, joten ihan mitään pitkää ulkoilureissua en heti lähtisi tekemään.
Mitä tänään sitten tapahtui? Eipä juuri mitään. Saatiin syötyä, kaikki saivat vaatteita päälleen (äiti luonnollisesti viimeisenä), tytöt nukkuivat päikkärit (noin neljän tunnin yöunet saanut äiti olisi tarvinnut sellaiset, mutta eiväthän nämä pienet nukkuneet samaan aikaan) ja vain yksi kunnon mustiskohtaus jouduttiin rauhoittelemaan. Niin, eikä taapero pudonnut ainakaan vielä tuolta sohvalta. Läheltä piti -tilanteita oli muutama, mutta onneksi kävi tuuri.
Onhan tässä vielä näitä sumplittavia juttuja, niin arjen pyörittämisen kuin oman jaksamisen kannalta, mutta yhden päivän perusteella voinee päätellä, että selviän kyllä. Jotenkuten ainakin. Todistaahan tämä taas myös sen, että olen luonteeltani sekä hienoinen hermoilija että jonkinasteinen perfektionisti. Kaikkea pitäisi pystyä tekemään. Paitsi ettei pidä. Veikkaan, että pikkulapsiarki opettaa tämän minulle varsin vikkelään.
Näin siis meillä tänään. Otan iloisena vastaan kaikki vinkit pienen ikäeron sisarusten kanssa selviämisestä!
Kommentit
Lähetä kommentti