Elämän aikataulut
Teetän usein opiskelijoillani itsetuntemukseen ja haaveisiin & suunnitelmiin liittyviä tehtäviä. Yhdessä sellaisessa kysytään, missä nuori (n. 18-vuotias lukiolainen, siis) näkee itsensä kymmenen vuoden päästä. Vaikea kysymys kenelle tahansa, mutta tehtävän tavoite on rohkaista ajattelemaan pitkällä aikavälillä ja pohtimaan omia haaveitaan sekä tavoitteitaan. Ehkä yllättävänkin moni nuori listaa vastauksessaan sen hyvin perinteisen rotlan: hyvä työ, parisuhde, omakotitalo, lapsi tai lapsia. Siis keskimäärin 28-vuotiaana olisi oltava kaikki tämä kasassa.
Ei ole ihme, jos stressaa. Etenkin, jos elämä vie vähän erilaisille raiteille.
En muista, mitä lukioikäisenä kuvittelin kymmenessä vuodessa tapahtuvan, mutta olin 28-vuotiaana jo työelämässä koulutustani täysin vastaavassa työssä. Maisterinpaperit tosin puuttuivat. Olin ollut oikeastaan koko aikuiselämäni sinkkuna ja asuin vuokra-asunnossa. Tuosta lukionuoren perinteikkäästä listasta ei siis ollut "saavutettuna" kuin yksi kohta. Koin kuitenkin pääosin olevani onnellinen, sain puuhata mitä lystäsin, vastuut olivat periaatteessa aika pieniä.
Mutta se perhe. Noin 25-vuotiaana koin, että nyt alkaisi olla se vaihe elämässä, jossa voisin olla valmis äidiksi, jos isäehdokas vain löytyisi. Vauvakuumetta en potenut, mutta se pieni kaiherrus alkoi vaivata mielessä: halusin jotain, mikä tuntui saavuttamattomalta. Pessimistisyyteni parisuhdeasioissa alkoi tuossa vaille kolmekymppisenä olla jo aika vahvaa, koska kaikista yrityksistäni huolimatta sinkkuus vain jatkui ja jatkui.
Ympärillä ystäväpiirini pariutui, oli häitä ja nimiäisiä. Minä kaikissa yksin. Kyllä se välillä rankkaa oli, ja taisin kerran vähän ärähtääkin eräälle ystävälle, joka totesi ihailevansa valintaani pysyä sinkkunaisena. Olotila ei ollut valittu, olisin koska tahansa valinnut (hyvän) parisuhteen ja perheytymisen "villin vapauden" sijaan, vaikka toisaalta en ollut valmis vaihtamaan vapautta myöskään huonoon suhteeseen vain "koska olisi oltava joku".
No, kelataan hieman eteenpäin ja siirrytään aikaan, jolloin olin jo jotakuinkin luopunut toivosta. Olin 35-vuotias. Kaikki mediat ympärilläni toitottivat, että juuri tuo on se pimeä hetki naisen elämänkaarella, jolloin naisen hedelmällisyys laskee ja kaikki mahdolliset riskit raskauksiin liittyen kasvavat. Elämäni synkimpiä hetkiä olivatkin ne, kun vaivuin oikein masennuksen alhoon miettiessäni sitä todennäköiseltä vaikuttavaa tulevaisuuskuvaa, että olisin aina yksin. Ei miestä, ei lapsia. Ikuinen vanhapiikatäti veljen lapsille ja se siitä, kuolisin yksin. (Jep, minussa on ajoittain hieman draamakuningattaren vikaa, ainakin omissa ajatuksissani...) Biologia alkoi tulla vastaan, eikä se katsellut minua lempeän hyväksyvästi, ei lohduttanut, että vielä on aikaa. Tik, tok. Itkuja riitti.
Elämä kuitenkin lopulta yllätti. Jos 28-vuotiaana oli vasta hyvä työ, 38-vuotiaana oli erinomainen virka, parisuhde, uusi auto ja omistusasunto. Ja mikä uskomattominta, plusmerkkinen raskaustesti. Ehdin täyttää 39 ennen kuin esikoinen, "Papu", syntyi. Olin varautunut siihen, että tämän ikäisenä raskaaksi tuleminen ei ole mikään itsestäänselvyys, joten Papu oli kyllä kerrassaan ihana saavutus. Puhumattakaan sitten siitä, että olin juuri täyttänyt 40, kun seuraava plussa pamahti testitikun näytölle ja "Itu" ilmoitti tulostaan.
Tässä sitä nyt ollaan. Nelikymppisenä siinä tilanteessa, jossa suuri osa naisista on kolmenkympin alkupuoliskolla tai parikymppisyyden loppumetreillä. Taapero- ja kohta taas vauva-arkeakin. Pohdintoja päivähoidosta, sormiruokailusta, vaippamerkeistä, tuplarattaista (tarvitsenko isomman auton) ja haaveita tulevista kivoista hetkistä tyttärien kanssa. Ystävien lapset valitsevat lukioita, tekevät ylioppilaskirjoitussuunnitelmiaan ja pohtivat jatko-opintojaan - ja vanhempansa ovat päässeet jo siihen pisteeseen, että sitä kuuluisaa omaa aikaa on taas enemmän. Minä, jälkijunassa köröttelevä, saan nauttia parin vuoden tauosta työelämässä iässä, jossa yleensä ei enää näin pitkiä kotoilujaksoja vastaan tule.
Olen nauttinutkin. Mitä siitä, vaikka olen eri aikataulussa kuin muut, ihan liian nopeasti nämä minunkin lapseni tulevat näin äidin näkökulmasta kasvamaan. Ihan yhtä vuolaasti aion itkeskellä kaikki päiväkodin ja koulun kevätjuhlat läpi, ihastella kaikkia elämän merkkipaaluja ensimmäisestä massulleen pyörähtämisestä lähtien. Olen vain itse ehtinyt elää enemmän pohjalle. Ehkä se tekee minusta jollain tapaa rauhallisemman äidin. Joka voi sitten noin vuoden päästä töihin palatessaan ryhtyä lohduttamaan niitä lukiolaisia, jotka ahdistuvat suunnitelmiensa kanssa, että ei kannata murehtia. Elämä voi viedä mutkikkaillekin poluille, mutta niidenkin varrelta ne unelmat voivat löytyä ja toteutua. Ei tässä tarvitse laput silmillä porhaltaa menemään suoraa viivaa eteenpäin. Mutkat voivat olla hyvä juttu.
Ei ole ihme, jos stressaa. Etenkin, jos elämä vie vähän erilaisille raiteille.
 |
| Huomenna moni nuori saa haltuunsa nämä elämän yhden vaiheen päättymistä kuvaavat symbolit. Onnea teille, nuoret (ja vanhemmatkin!) - menkää ja eläkää elämää. Älkää suorittako sitä. Sallikaa matkan kulkea mutkienkin kautta. |
En muista, mitä lukioikäisenä kuvittelin kymmenessä vuodessa tapahtuvan, mutta olin 28-vuotiaana jo työelämässä koulutustani täysin vastaavassa työssä. Maisterinpaperit tosin puuttuivat. Olin ollut oikeastaan koko aikuiselämäni sinkkuna ja asuin vuokra-asunnossa. Tuosta lukionuoren perinteikkäästä listasta ei siis ollut "saavutettuna" kuin yksi kohta. Koin kuitenkin pääosin olevani onnellinen, sain puuhata mitä lystäsin, vastuut olivat periaatteessa aika pieniä.
Mutta se perhe. Noin 25-vuotiaana koin, että nyt alkaisi olla se vaihe elämässä, jossa voisin olla valmis äidiksi, jos isäehdokas vain löytyisi. Vauvakuumetta en potenut, mutta se pieni kaiherrus alkoi vaivata mielessä: halusin jotain, mikä tuntui saavuttamattomalta. Pessimistisyyteni parisuhdeasioissa alkoi tuossa vaille kolmekymppisenä olla jo aika vahvaa, koska kaikista yrityksistäni huolimatta sinkkuus vain jatkui ja jatkui.
Ympärillä ystäväpiirini pariutui, oli häitä ja nimiäisiä. Minä kaikissa yksin. Kyllä se välillä rankkaa oli, ja taisin kerran vähän ärähtääkin eräälle ystävälle, joka totesi ihailevansa valintaani pysyä sinkkunaisena. Olotila ei ollut valittu, olisin koska tahansa valinnut (hyvän) parisuhteen ja perheytymisen "villin vapauden" sijaan, vaikka toisaalta en ollut valmis vaihtamaan vapautta myöskään huonoon suhteeseen vain "koska olisi oltava joku".
No, kelataan hieman eteenpäin ja siirrytään aikaan, jolloin olin jo jotakuinkin luopunut toivosta. Olin 35-vuotias. Kaikki mediat ympärilläni toitottivat, että juuri tuo on se pimeä hetki naisen elämänkaarella, jolloin naisen hedelmällisyys laskee ja kaikki mahdolliset riskit raskauksiin liittyen kasvavat. Elämäni synkimpiä hetkiä olivatkin ne, kun vaivuin oikein masennuksen alhoon miettiessäni sitä todennäköiseltä vaikuttavaa tulevaisuuskuvaa, että olisin aina yksin. Ei miestä, ei lapsia. Ikuinen vanhapiikatäti veljen lapsille ja se siitä, kuolisin yksin. (Jep, minussa on ajoittain hieman draamakuningattaren vikaa, ainakin omissa ajatuksissani...) Biologia alkoi tulla vastaan, eikä se katsellut minua lempeän hyväksyvästi, ei lohduttanut, että vielä on aikaa. Tik, tok. Itkuja riitti.
Elämä kuitenkin lopulta yllätti. Jos 28-vuotiaana oli vasta hyvä työ, 38-vuotiaana oli erinomainen virka, parisuhde, uusi auto ja omistusasunto. Ja mikä uskomattominta, plusmerkkinen raskaustesti. Ehdin täyttää 39 ennen kuin esikoinen, "Papu", syntyi. Olin varautunut siihen, että tämän ikäisenä raskaaksi tuleminen ei ole mikään itsestäänselvyys, joten Papu oli kyllä kerrassaan ihana saavutus. Puhumattakaan sitten siitä, että olin juuri täyttänyt 40, kun seuraava plussa pamahti testitikun näytölle ja "Itu" ilmoitti tulostaan.
 |
| Papun 1-vuotiskuvauksen saldoa. Kuvat otti valokuvaaja Anna Liukas. |
Tässä sitä nyt ollaan. Nelikymppisenä siinä tilanteessa, jossa suuri osa naisista on kolmenkympin alkupuoliskolla tai parikymppisyyden loppumetreillä. Taapero- ja kohta taas vauva-arkeakin. Pohdintoja päivähoidosta, sormiruokailusta, vaippamerkeistä, tuplarattaista (tarvitsenko isomman auton) ja haaveita tulevista kivoista hetkistä tyttärien kanssa. Ystävien lapset valitsevat lukioita, tekevät ylioppilaskirjoitussuunnitelmiaan ja pohtivat jatko-opintojaan - ja vanhempansa ovat päässeet jo siihen pisteeseen, että sitä kuuluisaa omaa aikaa on taas enemmän. Minä, jälkijunassa köröttelevä, saan nauttia parin vuoden tauosta työelämässä iässä, jossa yleensä ei enää näin pitkiä kotoilujaksoja vastaan tule.
 |
| Nautitaan kesäisistä illoista. Ei stressata aikatauluja. |
Olen nauttinutkin. Mitä siitä, vaikka olen eri aikataulussa kuin muut, ihan liian nopeasti nämä minunkin lapseni tulevat näin äidin näkökulmasta kasvamaan. Ihan yhtä vuolaasti aion itkeskellä kaikki päiväkodin ja koulun kevätjuhlat läpi, ihastella kaikkia elämän merkkipaaluja ensimmäisestä massulleen pyörähtämisestä lähtien. Olen vain itse ehtinyt elää enemmän pohjalle. Ehkä se tekee minusta jollain tapaa rauhallisemman äidin. Joka voi sitten noin vuoden päästä töihin palatessaan ryhtyä lohduttamaan niitä lukiolaisia, jotka ahdistuvat suunnitelmiensa kanssa, että ei kannata murehtia. Elämä voi viedä mutkikkaillekin poluille, mutta niidenkin varrelta ne unelmat voivat löytyä ja toteutua. Ei tässä tarvitse laput silmillä porhaltaa menemään suoraa viivaa eteenpäin. Mutkat voivat olla hyvä juttu.
Kommentit
Lähetä kommentti