Pikkuneiti 7kk
Eilen tuli kuluneeksi 7kk siitä, kun sain syliini maailman ihanimman pikku-Itun, kuopustytön, pikkasenkikkasen. Meillä ei enää asu pikkuvauva, saati vastasyntynyt. Ollaan jo vauvavuoden jälkimmäisellä puoliskolla.
Olo on yhtä aikaa hiukan haikea ja huikean odottava. Haikea, koska tämä on nyt meidän perheen viimeinen vauvavuosi ja tähän liittyy näitä erilaisia virstanpylväitä, joita ei tämän jälkeen enää meillä koeta. Odottava siksi, että näen Itun isosiskossa niin paljon hauskoja piirteitä ja uskomatonta kehitystä, että toisaalta en malttaisi odottaa, että pikkusiskokin alkaa puhua höpöttää ja puuhailla isosiskonsa kanssa vaikka mitä.
Ja kuitenkin, nyt. Nyt on se paras hetki. Ei mennyt, ei tuleva vaan se vauvan (ja taaperonkin) tämä hetki.
Mitäs se meillä sitten on tällä hetkellä?
Puolivuotisneuvolassa, joka oli oikeastaan 6,5kk -neuvola, tyttö oli 7,670g painava ja 69,5cm pitkä.
Hän ei vielä ryömi eteenpäin. Pakki on löytynyt ja oman akselin ympäri pyöritään kyllä. Jos leikkimatolla on esine, johon hän ei ylety, hän ei lähde ryömimään vaan ottaa peitosta kiinni ja kiskaisee tavaran luokseen. Kaukosäätimistä hän ei ole kiinnostunut, toisin kuin muutamat muut tuntemamme heinäkuiset. Emme siis vielä pääse "kaukosäädinhaasteen" kimppuun siitäkään syystä.
Yöt ovat alkaneet rauhoittua ja muotoutua aika kivoiksi rytmiltään. Nukkumaan mennään siinä kahdeksan kieppeillä illalla ja siitä sitten nukutaan yhtä soittoa usein tuonne aamuneljään, -viiteenkin. Kerran peräti yli kahdeksaan. (Luksusta! Puolisen vuotta varmaan vielä ja sitten siirretään pikkusisko samaan huoneeseen isosiskon kanssa. Sitten pääsen lukemaan illalla kirjoja sängyssä! Jeeee! Sitä ennen on jo toiveita säännönmukaisemmista kokonaisista öistä, jotka äitikin saa nukkua.)
Rinnalla Itu ei enää oikeastaan syö. Imetystaival alkaa olla siis ihan loppumetreillä, koska minun maidontuotantoni on ehtymässä täysin ja Itu ei varsinaisesti edes kärtä rinnalle. Ehkä kerran päivässä vähän hamuaa ja haluaa kainaloon. Sylissä toki pidetäänkin, ja samalla tavalla haluaa käpertyä syliin nukahtamaan kuin tissi suussakin. Mutta rinta saa olla rauhassa.
Muuten ruokailu alkaa olla soseita ja tietysti korviketta. Aamupuuro maistuu, samoin toistaiseksi lähes kaikki ruoat, mitä on tarjottu. Vain nämä meidän flunssakierteen pahimmat tautiajat ovat vieneet ruokahalua välillä. Jos "ruokasosetta" on jäämässä muutama lusikallinen, hedelmäsoseella saa yleensä huijattua hieman. Hedelmäsoseet nimittäin maistuvat aina (jälkiruokamassu!) ja saavat tytön suorastaan maiskuttamaan. Sormiruokailun pariin ei oikein vielä ole lähdetty, pari maissinaksua on mussutettu ja vähän jotain hedelmäpaloja maisteltu äitiyspakkauksessa tulleen maistelututin kanssa.
Kaksi alaetuhammasta on puhjennut tässä helmikuun aikana. Terävät ovat!
Hauskimmat lelut ovat "päkpäkpupu" (sellainen pupunmallinen patukka, jossa on sellainen puruleluääni) ja erinäiset purulelut, sattuneesta syystä. Lisäksi unileluna tuntuu aika usein olevan joko äitiyspakkauksen norsu tai lahjaksi saatu Pentikin rättipupu.
Parhaat naurut saa aikaan isosisko ja isä, sisko lähinnä tättähääräämällä jotain vauvan näkökentässä ja isä kutittelemalla parransängellä. Äiti ei saa yhtä makeita hekotuksia aikaiseksi, vaikka pientä käheää käkätystä saa palkkioksi myös mumisemalla tytön niskaan ja kaulalle.
Muuten pikkuneidin äänteleminen on välillä somaa ja vienoa jokeltelemista, mutta aika usein hän kyllä myös murisee. Nauroin yhtenä päivänä vedet silmissä kierrellessäni Skanssissa (turkulainen ostoskeskus, tiedoksi niille, jotka eivät ole turkulaisia), kun vaunuista, turvakaukalon uumenista kuului varsin mallikasta heviärinää. Kanssa-asiakkaitakin nauratti, minun oli pakko nauraen selittää, että täällä tämä meidän pieni, söpö tyttövauva...
Ylipäänsä pikkuneiti-Itu on valloittava, suloinen ja ihana pötkylä. Ihan paras pikku-Itu. Hänellä ja siskolla tuntuu jo nyt olevan erityinen suhde, pikkusisko tykkää ihan hurjasti, kun isosisko antaa pusuja ja leikkii vieressä.
Ja se äidin tuntema haikeus? No imetyksen päättyminen, ei enää hampaatonta hymyä meillä, kohta se jo liikkuu eikä siinäkään mielessä ole pikkuvauva... Onhan näitä. Mutta näistä selvitään. Onneksi on tsiljoona valokuvaa, joiden avulla voi sitten palautella näitä aikoja mieleen.
Ihanaa ystävänpäiväviikkoa kaikille!
Olo on yhtä aikaa hiukan haikea ja huikean odottava. Haikea, koska tämä on nyt meidän perheen viimeinen vauvavuosi ja tähän liittyy näitä erilaisia virstanpylväitä, joita ei tämän jälkeen enää meillä koeta. Odottava siksi, että näen Itun isosiskossa niin paljon hauskoja piirteitä ja uskomatonta kehitystä, että toisaalta en malttaisi odottaa, että pikkusiskokin alkaa puhua höpöttää ja puuhailla isosiskonsa kanssa vaikka mitä.
Ja kuitenkin, nyt. Nyt on se paras hetki. Ei mennyt, ei tuleva vaan se vauvan (ja taaperonkin) tämä hetki.
Mitäs se meillä sitten on tällä hetkellä?
Puolivuotisneuvolassa, joka oli oikeastaan 6,5kk -neuvola, tyttö oli 7,670g painava ja 69,5cm pitkä.
Hän ei vielä ryömi eteenpäin. Pakki on löytynyt ja oman akselin ympäri pyöritään kyllä. Jos leikkimatolla on esine, johon hän ei ylety, hän ei lähde ryömimään vaan ottaa peitosta kiinni ja kiskaisee tavaran luokseen. Kaukosäätimistä hän ei ole kiinnostunut, toisin kuin muutamat muut tuntemamme heinäkuiset. Emme siis vielä pääse "kaukosäädinhaasteen" kimppuun siitäkään syystä.
Yöt ovat alkaneet rauhoittua ja muotoutua aika kivoiksi rytmiltään. Nukkumaan mennään siinä kahdeksan kieppeillä illalla ja siitä sitten nukutaan yhtä soittoa usein tuonne aamuneljään, -viiteenkin. Kerran peräti yli kahdeksaan. (Luksusta! Puolisen vuotta varmaan vielä ja sitten siirretään pikkusisko samaan huoneeseen isosiskon kanssa. Sitten pääsen lukemaan illalla kirjoja sängyssä! Jeeee! Sitä ennen on jo toiveita säännönmukaisemmista kokonaisista öistä, jotka äitikin saa nukkua.)
 |
| Huomatkaa hyllyllä ihan valloittava "Papu ja Itu" -työ, jonka saimme tyttöjen tädiltä ja tämän puolisolta, joka on graafinen suunnittelija. He olivat yhdessä suunnitelleet tämän taulun! Ihan mahtava! (Instassa @maijafredrika sekä @tom1leppanen) |
Rinnalla Itu ei enää oikeastaan syö. Imetystaival alkaa olla siis ihan loppumetreillä, koska minun maidontuotantoni on ehtymässä täysin ja Itu ei varsinaisesti edes kärtä rinnalle. Ehkä kerran päivässä vähän hamuaa ja haluaa kainaloon. Sylissä toki pidetäänkin, ja samalla tavalla haluaa käpertyä syliin nukahtamaan kuin tissi suussakin. Mutta rinta saa olla rauhassa.
Muuten ruokailu alkaa olla soseita ja tietysti korviketta. Aamupuuro maistuu, samoin toistaiseksi lähes kaikki ruoat, mitä on tarjottu. Vain nämä meidän flunssakierteen pahimmat tautiajat ovat vieneet ruokahalua välillä. Jos "ruokasosetta" on jäämässä muutama lusikallinen, hedelmäsoseella saa yleensä huijattua hieman. Hedelmäsoseet nimittäin maistuvat aina (jälkiruokamassu!) ja saavat tytön suorastaan maiskuttamaan. Sormiruokailun pariin ei oikein vielä ole lähdetty, pari maissinaksua on mussutettu ja vähän jotain hedelmäpaloja maisteltu äitiyspakkauksessa tulleen maistelututin kanssa.
Kaksi alaetuhammasta on puhjennut tässä helmikuun aikana. Terävät ovat!
Hauskimmat lelut ovat "päkpäkpupu" (sellainen pupunmallinen patukka, jossa on sellainen puruleluääni) ja erinäiset purulelut, sattuneesta syystä. Lisäksi unileluna tuntuu aika usein olevan joko äitiyspakkauksen norsu tai lahjaksi saatu Pentikin rättipupu.
Parhaat naurut saa aikaan isosisko ja isä, sisko lähinnä tättähääräämällä jotain vauvan näkökentässä ja isä kutittelemalla parransängellä. Äiti ei saa yhtä makeita hekotuksia aikaiseksi, vaikka pientä käheää käkätystä saa palkkioksi myös mumisemalla tytön niskaan ja kaulalle.
Muuten pikkuneidin äänteleminen on välillä somaa ja vienoa jokeltelemista, mutta aika usein hän kyllä myös murisee. Nauroin yhtenä päivänä vedet silmissä kierrellessäni Skanssissa (turkulainen ostoskeskus, tiedoksi niille, jotka eivät ole turkulaisia), kun vaunuista, turvakaukalon uumenista kuului varsin mallikasta heviärinää. Kanssa-asiakkaitakin nauratti, minun oli pakko nauraen selittää, että täällä tämä meidän pieni, söpö tyttövauva...
Ylipäänsä pikkuneiti-Itu on valloittava, suloinen ja ihana pötkylä. Ihan paras pikku-Itu. Hänellä ja siskolla tuntuu jo nyt olevan erityinen suhde, pikkusisko tykkää ihan hurjasti, kun isosisko antaa pusuja ja leikkii vieressä.
Ja se äidin tuntema haikeus? No imetyksen päättyminen, ei enää hampaatonta hymyä meillä, kohta se jo liikkuu eikä siinäkään mielessä ole pikkuvauva... Onhan näitä. Mutta näistä selvitään. Onneksi on tsiljoona valokuvaa, joiden avulla voi sitten palautella näitä aikoja mieleen.
Ihanaa ystävänpäiväviikkoa kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti