Tuossa kevättalven aikana minuun otettiin yhteyttä Instagramin kautta. Yhteydenotto tuli toimittajalta, joka olisi halunnut minut mukaan juttuun, joka käsittelisi eri ikäisiä äitejä. Innostuin ja olisin mieluusti osallistunut jutuntekoon, mutta homma kaatui lopulta siihen, että avopuolisoni ei halua näkyä "julkisuudessa". Lehti puolestaan olisi halunnut juttuun mukaan koko perheen, mikä toki on ymmärrettävää. Joskin kyllähän äitiysjutun olisi ehkä voinut kirjoittaa myös pääosin äidin näkökulmasta... No, juttu kaatui meidän osaltamme siihen, että kunnioitan miehen toivetta jäädä näkymättömiin, mutta jäin kuitenkin mietiskelemään niitä teemoja, joita toimittaja ohimennen mainitsi.
Jutun teema olisi siis ollut äitiys eri ikäisenä. Itsehän en tietenkään voi tietää, miltä äitiys vaikka parikymppisenä olisi tuntunut, koska minusta tuli äiti vasta 39-vuotiaana, mutta ehkä tässä jotain pystyy spekuloimaan. Toimittaja mainitsi miettineensä mm. kysymystä siitä, miten haastateltavat äidit olivat päätyneet tällaiseen valintaan.
Tässä kohtaa itselläni nousivat hieman karvat pystyyn ja jo silloin, kun juttumahdollisuus oli vielä auki, pohdin, miten tämän sanon niin, että en kuulosta todella äreältä. Minä nimittäin olen äärimmäisen allerginen sanalle "valinta" kun omasta perheellistymisestäni on kyse.
 |
| Papua odottamassa. Kuvaaja: Jere Satamo |
Tämä ei ollut minulle minkään asteen valinta. En valinnut (saati halunnut tahi haaveillut) tulevani äidiksi vasta 39-vuotiaana. Minä nyt vain satuin olemaan sinkku kaikista yrityksistäni huolimatta tuonne 36 ikävuoden nurkille. Eikä sitä nyt sitten kuitenkaan ihan sillä siunaaman sekunnilla aleta lapsia ajatella, kun parisuhde alkaa. Mutta minulle on tosiaan turha tulla sanomaan, että valitsin tämän polun. Kävin sinkkuvuosieni aikana kymmenillä nettideiteillä (ennen Tinderiä, onneksi!), kiersin rokkikeikoilla, pidin silmät auki "lähikaupan kassajonossa" ja mitä näitä vinkkejä nyt sitten miehen bongaamiseen annettiinkaan. Yrityksen puutteesta tuskin oli kyse, huonoa tuuria vain riitti yllin kyllin. Se toki oli valintani, että en tyytynyt huonoon parisuhteeseen yhdenkään sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa en nähnyt tulevaisuutta. Minun oli parempi olla yksin kuin "itsesäälisuhteessa".
 |
| Papu 1v. Kuvaaja: Anna Liukas |
Lapsia olen aina tiennyt haluavani. Se halu ei koskaan konkretisoitunut "vauvakuumeeksi" asti, mutta tietynlaiseksi haaveiden hajoamisen peloksi se muuttui, kun 35 vuotta tuli täyteen, eikä minulla vain ollut onnea rakkaudessa. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun jokin tilanne sai minut parkumaan silmäni punaisiksi sen ajatuksen äärellä, että kuolisin yksin, enkä koskaan saisi omaa perhettä. Vieläkin kurkkua kuristaa, kun niitä hetkiä ajattelin. Pientä draaman aaninkia siinä ehkä oli, mutta aika harva asia on ollut elämässäni niin pelottava kuin ajatus "lopullisesta" yksinäisyydestä. Pakkohan sitäkin mahdollisuutta oli prosessoida, että ehkä olisin koko lopun ikääni vain täti, en koskaan äiti. En koskaan lopultakaan päässyt ajatuksen kanssa täysin sinuiksi ja siksi onkin aivan uskomatonta, että nyt, kuitenkin vain viisi vuotta myöhemmin minulla on kaksi ihanaa tytärtä ja avopuoliso.
 |
| Ennen kuin kolmesta tuli neljä. Kuvaaja: Korinna Saarinen |
Eli ei, en valinnut nelikymppisyyttä äitiyteni alkuajankohdaksi. Olosuhteet nyt vain olivat sellaiset. Tottahan minulle myös ehdotettiin lapsen hankkimista yksin, mutta toisaalta myös ehdoin tahdoin yksinhuoltajaksi ryhtyminen tuntui vieraalta ajatukselta.
Mutta nyt kun sitten vihdoin nelikymppisenä olen äiti, miten kuvittelen tämän eroavan siitä tilanteesta, että olisin ollut äiti vaikkapa edes kymmenen vuotta aiemmin?
 |
| Silloin vielä tuleva isosisko. Kuvaaja: Korinna Saarinen |
Uskon, että omasta elämänkokemuksestani on hyötyä ja iloa äitiydessäni. Olen saanut sinkkuvuosinani mennä, matkustella ja kokea asioita, ihan omien mielihalujeni mukaisesti. Tokihan se sitten on myös tarkoittanut kääntäen sitä, että parisuhteessakin oli alkuun opeteltavaa, kun yhtäkkiä olikin joku toinen ihminen, jonka ajatukset asioista tuli ottaa huomioon. Saati sitten tässä tilanteessa, kun kotona on sen miehen lisäksi kaksi pikkuista tarvitsijaa. Opettelemista ja totuttelua se on vaatinut. Mutta koen, että aiempi elämäni on antanut minulle olemiseen ja tekemiseen rauhallisuutta, "vanhemman" ihmisen hötkyilemättömyyttä. Ehkä pystyn sitä sitten välittämään lapsilleni. Sitä sekä ajatusta siitä, että ihmisen olisi hyvä pyrkiä löytämään onnellisuutta erilaisista elämänsä vaiheista. Vaikka haaveet eivät ihan heti toteutuisikaan. Make the most of what you got, tai jotain sen suuntaista.
Fyysisestä näkökulmasta saatetaan olla hieman miinuksen puolella. Tai sitten ei olla, enhän voi tietää, miten kroppani olisi aiemmin toiminut. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että raskausajat olisivat ehkä olleet helpompia hieman nuorempana ja etenkin raskauksista toipuminen olisi ollut sujuvampaa. No, tämä jälkimmäisestä raskaudesta toipuminen (eli raskauskilojen karistaminen) vaatisi minulta nyt vain päättäväisyyttä, sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Ehkäpä nuorempana paino olisi lähtenyt helpommin laskuun, mutta valitettavasti en tällä hetkellä tee asian eteen tarpeeksi, että nelikymppinen kroppani alkaisi polttaa kertynyttä vararavintoa. Se lienee tällä hetkellä oman äitiyteni ahdistavin puoli, syvä epäviihtyvyys omassa kropassa sen ollessa tämän kokoinen ja toisaalta liiallinen mukavuudenhaluisuus väsymyksen ohessa, että jaksaisin kunnolla ryhdistäytyä...
 |
| Pikkusisko. Kuvaaja: Johanna-äiti |
Imetyksen kestoa olen joskus miettinyt siitä näkökulmasta, vaikuttikohan ikäni siihen jotenkin. Molemmat tytöt lopettivat rinnalla syömisen noin seitsemän kuukauden iässä, kun maito vain alkoi ehtyä ja vauvojen kärttyisyys rinnalla kasvaa. Olisiko kolmekymppinen kroppani tehtaillut enemmän ruokaa vauvoille vai olisiko tämä ollut tulos joka tapauksessa? Jossittelu sinänsä on turhaa, koska molemmat tytöt ovat olleet erittäin tyytyväisiä myös korvikeruokittuina ja osittaisimetettyinä, mutta kun aloin pohtia ikäkysymystä, tämäkin ajatus pyörähti mielessä.
Myöhemmällä iällä äidiksi tulleena olen luonnollisesti tilanteessa, että luultavasti näen omien tyttöjeni nelikymppiset, hyvällä tuurilla jopa viisikymppiset. Sitä pidempään tuskin olen maisemissa, hyvässäkään tapauksessa. Huonolla tuurilla sukurasitteena oleva dementia iskee aikaisemmin ja sotkee pään niin, etten enää tunnista lapsiani ja äitiyteni katoaa muistamattomuuden juoksuhiekkaan. Lapsistani vanhin on ollut mukana nelikymppisilläni (kakkukaffet kotona ystäville ja sukulaisille), mutta hän ei muista niistä mitään, koska oli synttäreitteni aikaan vain seitsenkuinen. Minä puolestani muistan oman äitini nelikymppiset. Olin silloin 13-vuotias.
Olenko siis tyttärieni mielestä kamalan vanha äiti siinä kriittisimmässä yläkouluiässä, jossa joidenkin kavereiden vanhemmat ehkä vasta juhlivat 35-40 -vuotisjuhliaan ja meillä viisikymppisetkin ovat jo vuosien takaiset. Olenko silloin erityisnolo äiti?
Toivottavasti en. Teen itse töitä lukiomaailmassa, jossa on pakko pysyä kärryillä nuorten maailmasta ja koen, että se on minulle ainakin henkisesti nuorentava tekijä. Mikään purkki ei pidä sisällään sitä kräämiä, joka kaikki vanhenemisen merkit nollaisi, mutta se ei ole tavoitteenikaan. Henkinen iättömyys on ehkä kuitenkin enemmän tavoiteltava asia kuin rypytön naama.
Myöhäinen äitiys ei siis koskaan ollut haaveeni, mutta äitiys oli. Kuvittelin aina, että minulla olisi tytär ja poika. Kahden tyttären äitiys on kuitenkin osoittautunut minun roolikseni ja rakastan sitä! Jännää on ollut huomata, että ennen lapsia olin aina sitä mieltä, että kaksi lasta. Piste. Ei missään tapauksessa enempää. Nyt kun olen saanut kaksi ihanaa ja helppoa tyttöä, olen huomannut ajattelevani, että jos olisin päässyt "aloittamaan aikaisemmin" olisin todennäköisesti halunnut vielä kolmannenkin lapsen. Mies asiasta vielä hieman vitsailee, että eikö nyt joka huoneeseen hankittaisi lasta tai kahta (!!!), mutta minun vauvaprojektini ovat nyt tässä. Fyysisesti seuraava raskaus olisi taas rankempi, vauva-ajan väsymyksestä olisi entistä vaikeampaa toipua tolkulliseen olotilaan. Karu totuus on myös se, että minulla ei ole varaa kolmanteen äitiysvapaaseen. Asuntolaina ei lyhenny itsekseen.
 |
| Kuvaaja: avopuolisoni |
Minusta ei siis ole Suomen väestömäärän kasvattajaksi. Olen nyt pitänyt omalta ja mieheni osalta huolen siitä, että se pysyy edes ennallaan. Jätän useampien lapsien hankkimisen nuoremmille. Nämä kaksi täydellistä tyttöä ja heidän isänsä ovat nyt minun täydellinen perheeni. Nyt nautin siitä, mistä vuosikaudet haaveilin, siitä minkä pelkäsin jäävän pelkäksi haaveeksi. Nelikymppisenä äitinä olen tyytyväinen elämääni. Tässä on hyvä, juuri nyt.
Kommentit
Lähetä kommentti