Kertomus siitä, mitä tapahtui kolme viikkoa sitten

Kolme viikkoa tuntuu kuluvan kaikkein nopeimmin, kun käy ensin synnyttämässä ja sitten pähkii arkielämää synnyttämänsä pikkuihmisen ja aiemmin synnyttämänsä vähän isomman pikkuihmisen kanssa...

Eli kyllä, tämä aika on mennyt juuri niin nopeasti kuin kuvitella saattaa ja minä en ole ehtinyt saada sitä kuuluisaa omaa aikaa oikeastaan ollenkaan, kun vauva tietenkin on rinnalla lähes koko ajan - ja kun ei ole, taapero haluaa huomiota tai sitten kaadun väsyneenä sänkyyn yöunille. Lisäksi helteet ovat uuvuttaneet koko poppoota niin, että kyllä aika nihkeää on minkään järkevän tekeminen. Miehen loman ansiosta ollaan sentään käyty vähän välillä ostoskeskuksissa viilentymässä ja ruokaostoksilla, mutta muuten ei kyllä juuri muuta ole tehty kuin hikoiltu.

Sitä tuli tehtyä myös kolme viikkoa sitten. En ole niin varma, haluaako kukaan lukea mitään tarkkaa synnytyskertomusta, mutta osapuilleen näin se meni.

Maanantaina 9.7. menin äitiyspolille Tyksiin ylimääräiseen ultraan, jossa lääkäri arvioi synnytyksen käynnistyksen tarpeen. Minulla oli varuilta sairaalakassi mukana, koska olivat sanoneet, että saatan jäädä siltä reissulta suoraan sairaalaan. Siltähän se alkuun sitten näyttikin, mutta kun olin istunut hetken anturit vatsalla, sikiön sydänäänikäyrällä, tuli hoitaja kertomaan, että synnytyksen käynnistys jouduttaisiin siirtämään tiistaille. Siispä kotiin takaisin hermoilemaan ja tiistaiaamupäivällä takaisin, suoraan osastolle.

Synnytyksen käynnistys aloitettiin ballongilla, jonka asettaminen olikin vähän haasteellisempi juttu ilmeisesti. Kohdunsuu oli jotenkin taaempana kuin olisi suotavaa, joten sitä sitten mm. kiskottiin (!) eteenpäin ennen kuin ballonki suostui jäämään sinne, minne pitikin.

Sitten odoteltiin. Supistuksia alkoi tulla ja reilun viiden tunnin jälkeen meidät siirrettiin synnytyssaliin seuraavia toimenpiteitä varten. Siitä sitten oksitosiinitippa käteen ja taas kypsyteltiin. Edessä olisi vielä kalvojen puhkaisu, mutta siltä lopulta vältyttiin, kun vedet holahtivat menemään ihan itsekseen, kun paikkoja oli kypsytelty joitakin tunteja.

Siitä se sitten alkoi, kymmenen nurkilla illalla, se varsinainen synnytys. Tämä me oikein selvitettiin kätilöltä, että kun kerran tässä on jo supisteltu iltapäivästä asti, mikä on se ratkaiseva hetki, kun synnytys alkaa ja käynnistys loppuu. Kuulemma se, kun kivuliaat supistukset alkavat ja nehän tosiaan alkoivat aika pian vesien menemisen jälkeen. Tens-laite, vanhan vatsatanssijan lantion etu- ja takakasit sekä lämpöpussit auttoivat kivun kanssa vielä tässä vaiheessa. Ilokaasua en tällä kertaa pystynyt hyödyntämään, esikoisen synnytyksestä jäänyt hajuällötys ahdisti niin paljon, etten lopulta saanut pidettyä maskia päällä kuin muutaman kerran.

Auringonlaskun jämät synnytysvuodeosastolta, 10. kerroksesta.

Aamuyöstä joskus kahden, kolmen kieppeillä vaadin lopulta järeämpiä aseita kivunlievitykseen ja sain epiduraalin. Kun se oli saatu onnistuneesti annettua, sain kätilöltä ohjeen piipata hänet paikalle, kun alan tuntea ponnistamisen tarvetta. Hymähdin itsekseni, että jaa-a, se ei sitten varmaan ihan heti tapahdukaan - näin muistelin esikoisen synnytyksen perusteella. Kiskoin lakanaa päälleni ja ajattelin yrittää torkahdella hieman, koska edessä olisi vielä tuntien urakka.

Ja toinenkin auringonlasku ehdittiin nähdä ennen kotiutumista.

Sain torkuttua ehkä vartin, kun ällistyksekseni aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Mitä ihmettä, nyt jo? Nappia painamalla kätilö paikalle, hän ilmoitti hakevansa napatarvikkeet (minä siinä, että mitäihmettä, ei kai niitä nyt vielä tarvita) ja sitten minut jo ohjailtiinkin ponnistusvaiheeseen. Pari kertaa kätilö kehotti "myötäilemään" ilman varsinaista ponnistamista ja seuraavaksi hän sanoi, että nytpä tehdäänkin tällainen "koeponnistus". Niin paljon ilmaa keuhkoihin seuraavan supistuksen ajaksi, että jaksan työntää niin pitkään kuin ikinä suinkin voin.

No mitäpä siinä sitten, seuraavalla supistuksella aloin työntää ja työntää ja työntää. Odotin kuulevani kätilöltä lopulta jotain siitä, kuinka vauva oli edennyt kaksi senttiä ja peruuttanut sentin, mutta täydeksi ällistyksekseni vauva syntyikin sillä yhdellä ponnistuksella! Olimme miehen kanssa kuin puulla päähän lyötyjä, että nytkö jo? Esikoista pakerrettiin lähes tunnin ponnistusvaiheen verran, nyt synnytyskertomukseen kirjattiin 2 minuutin ponnistusvaihe! Ohhoh!

Pikkuinen Itu saapui maailmaan hämmentävän sutjakkaasti (kun nyt se kypsyttelyvaihe saatiin ensin kasaan), synnytyksen kokonaiskesto papereissa oli kuutisen tuntia. Tyttö sai täydet apgar-pisteet (vautsi!) ja pääsi rinnalle heti. Voi sitä onnea, kun se pikkuinen, kinan peittämä nyytti alkoi mönkiä massun päällä. Ei sitä tunnetta pysty edes kuvailemaan. Päällä oli hämmennys ja melkeinpä epäusko synnytyksen loppuvaiheen ripeydestä, helpotus siitä, että vauvalla oli kaikki hyvin ja mitä kaikkea siinä vielä ehtikään tuntea.

Rakkaus <3

Synnytyksen helppous tuntui siinäkin, että olin huomattavasti pirteämpi päästessäni pikaiseen suihkuun. En menettänyt läheskään niin paljon verta kuin esikoisen synnytyksessä ja lisäksi esikoisen syntymää oli edeltänyt lähes 40 tunnin valvominen (naapurin kotibileet aamuun asti n. 7h, synnytysprosessi sairaalassa n. 30h). Siihen verrattuna olin nyt kertakaikkiaan hyvässä kuosissa.

Itu syntyi siis 11.7. klo 3.59, painoi 3940g ja oli 53cm pitkä. Edessä oli sokerivauvan tarkkailua ja pari yötä synnytysvuodeosasto nelosella.

Niistä ja painontarkkailusta ehkä sitten oma julkaisunsa, tämä on jo hurjan pitkä synnytyskertomus. Nyt on käytettävä hyväksi tämä hetki, kun Papu ja isä ovat puistoreissulla ja Itu nukkuu. Äidin on nyt päästävä syömään, että jaksaa taas hikoilla maitoautomaattina...