Joko jo?
Huomenna aamupäivällä menen lääkäriin TYKSin äitiyspolille. Siellä sitten tsekataan sokerikuviot (insuliini ei ole auttanut juurikaan paastoarvoihin, äh), ultrataan Itu ja päätetään, käynnistetäänkö synnytys ja jos, niin milloin.
Aika huisa ajatus, että teoriassa 24h:n päästä minulla voi olla taas vauva sylissä. Voi hämmennystä.
Koko tämä raskauden loppuvaiheen erikoisuus (verrattuna Papun odotuksen loppumetreihin) on kyllä saanut pohdiskelemaan vaikka mitä. Ja toisaalta myös nyt on aika vahva ajatus siitä, että kun Itu saadaan maailmaan, on meidän perhe valmis. Tai siis että minä en kyllä enää taida fyysisesti jaksaa kolmatta raskautta. Kaksi lasta on ollut oma haaveeni, nyt on sitten se haave kohta totta. Miehellähän on sitten jo kolme, joten ollaan kompensoitu tämän "perhekokonaisuuden" aikuiset (minä, mies, miehen ex) näillä toimilla. Ei heikennetä huoltosuhdetta eikä heiluteta sukupuolijakaumia. Heh.
Mutta mitäs tässä nyt sitten muuten reflektoin? Vaikka mitä.
Otetaanpas nyt vaikka nämä "tätä jään ja tätä en jää kaipaamaan" -jutut.
Jään kaipaamaan:
- Vauvan jumppaliikkeiden uskomattomuutta. Siitä hetkestä, kun ensimmäiset pienet värinät tuntuvat, tähän loppuraskauden keskikroppaa heiluttavaan tärinään. Onhan se nyt ihan käsittämättömän ihmeellistä, että sisälläni velloo pieni ihmisenalku!
- Odotuksen herättämää uteliaisuutta. Millainen pieni sieltä on tulossa? Kuka hän on, millaiseksi ihmiseksi hän kasvaa? Kaikki tulevaisuudet ovat läsnä tässä hetkessä. Ihana tunne!
- Kasvavan mahan myötä tulevaa varmuutta siitä, että en todellakaan välitä, mitä joku muu ajattelee koostani. Kroppani rakentaa toista ihmistä, joten saan olla iso, hidas ja kömpelö. Ei tarvitse tulla minulle urputtamaan.
En jää kaipaamaan:
- Raskausajan fyysisiä krämppäoireita. Tässä raskaudessa erityisesti alaselän ja lantion seutuvilla tuntuneet jumit ja kivut tulivat mukaan kuvioihin varsin varhaisessa vaiheessa ja ovat rajoittaneet liikkumistani aika paljonkin.
- Närästys.
- Suonikohjut ja verenpurkaumat jaloissa. Niin pahoina, että ainakin kohjut haluan jossain vaiheessa saada operoiduiksi, koska muuten en enää koskaan pidä lyhyitä hameita ilman paksuja sukkiksia tai pitkiä saappaita.
- Sokerimittailu ja piikittäminen. Toivon todella, että saan raskauden jälkeen itseni sellaiseen kuosiin, että kakkostyypin diabetes ei tule vaivoikseni. Sukurasitetta on, mutta kunhan synnytyksestä toivun tarpeeksi, alan kyllä tähdätä parempaan vointiin monin tavoin. (Yritän myös olla sortumatta yhtä suklaapohjaiseen imetysdieettiin kuin Papun imetyksen aikana. Sain nimittäin katkerasti huomata, että ei, imetys ei tosiaan kuluta ihan kaikkia kaloreita, joita äiti suklaan muodossa kitusiinsa kiskoo. Sanon jo nyt, että minulle saa toki tuoda tuliaisiksi suklaatakin, mutta jospa mansikoita ja vadelmia ja mustikoita ja mangoja mieluummin?)
- Alkuraskauden uskomaton stressi ja pelko siitä, että onhan kaikki hyvin. Kun mitään ei vielä tunnu, ei raskaus tunnu todelliselta ja koko ajan miettii, että noinkohan tässä päästään eteenpäin. Ja kyllä se sama fiilis vähän koko raskauden aikana on ollut, vaikka on tehty NIPT-seula ja sykkeet & ultrat ovat olleet neuvolassa ihan kunnossa, silti se mietityttää. Onhan kaikki hyvin?
- Juustojen ja medium-pihvien välttely. Ja kuoharin. Minulle ei ole ongelma olla alkoholittomalla linjalla, mutta jotkut herkut kyllä ovat olleet mielessä tässä viime aikoina. Laku- ja salmiakkiöverit, kuoharilasilliset, kunnon pihvi. Toki imetyskin rajoittaa hieman, etenkin tuota kuoharipuolta, mutta toisaalta olen kyllä tykästynyt muutamiin holittomiin juomiin oikein erityisesti tässä raskauksien aikana. Ne ovat hyviä korvikkeita. (Sivuhuomautus - haluatteko blogipostauksen alkoholittomista juomista? On ollut nimittäin mielessä sellainen vinkkipostaus.)
- Etenkin talvikauden raskausvaatteet, kaikki ne kirotut puolijoukkueteltat ja venähtäneet neuleet, jotka ovat ainoita vaatteita, joihin mahtuu. Kesämekot ovat ihan ok, rakastan muutenkin tätä maksimekkomuotia, mutta muuten on kyllä ihanaa jo haaveilla vähän normaalikokoisemmista vaatteista. Vaikka nyt alkuun sitten imetysfunktiolla.
Että näin. En väittäisi, että ainakaan tämä toinen raskaus olisi minulle ollut mitenkään ylitsevuotavan ihanaa aikaa raskauden näkökulmasta, joskaan ei myöskään ihan kamalaa. Olen kaksi kertaa välttynyt kaikenlaiselta raskauspahoinvoinnilta, verenpaineilta, pre-eklampsiaoireilta jne., mutta kyllä tämä ihan tarpeeksi raskasta fyysisesti on ollut silti. Raskausajan ihanuus on ollut taaperoarjen värittämää, ja vaikka olenkin seurannut raskausviikkojen kuvauksia eri sivustoilta melko tarkasti tälläkin kierroksella, on keskittyminen ollut kuitenkin enemmän Papu-neidin puuhissa.
Tällaisilla fiiliksillä kohti huomista lääkärin vastaanottoa. Katsotaan, onko seuraava postaus sitten jo synnärikertomus.
PS. Pahoittelen tämän postauksen kuvien surkeaa laatua. Tajusin juuri, että koska olen itse aina kameran takana, minusta ei ole "oikealla" kameralla otettuja raskauskuvia itselläni ollenkaan. Masukuvausten tulokset eivät ole vielä tulleet, joten on pakko tyytyä kännyräpsyihin. Ja voin kuulkaa kertoa, että näin valokuvaajana vihaan puhelimeni surkeaa kameraa. ÄRK!
 |
| Tästä se marraskuussa lähti liikkeelle. Kaksi viivaa! Iik! |
Koko tämä raskauden loppuvaiheen erikoisuus (verrattuna Papun odotuksen loppumetreihin) on kyllä saanut pohdiskelemaan vaikka mitä. Ja toisaalta myös nyt on aika vahva ajatus siitä, että kun Itu saadaan maailmaan, on meidän perhe valmis. Tai siis että minä en kyllä enää taida fyysisesti jaksaa kolmatta raskautta. Kaksi lasta on ollut oma haaveeni, nyt on sitten se haave kohta totta. Miehellähän on sitten jo kolme, joten ollaan kompensoitu tämän "perhekokonaisuuden" aikuiset (minä, mies, miehen ex) näillä toimilla. Ei heikennetä huoltosuhdetta eikä heiluteta sukupuolijakaumia. Heh.
 |
| Maaliskuussa Itu näytti tältä. Voi pikkuista suloisuutta. <3 |
Mutta mitäs tässä nyt sitten muuten reflektoin? Vaikka mitä.
Otetaanpas nyt vaikka nämä "tätä jään ja tätä en jää kaipaamaan" -jutut.
 |
| Tässä osapuilleen maalis-huhtikuun masuja. |
Jään kaipaamaan:
- Vauvan jumppaliikkeiden uskomattomuutta. Siitä hetkestä, kun ensimmäiset pienet värinät tuntuvat, tähän loppuraskauden keskikroppaa heiluttavaan tärinään. Onhan se nyt ihan käsittämättömän ihmeellistä, että sisälläni velloo pieni ihmisenalku!
- Odotuksen herättämää uteliaisuutta. Millainen pieni sieltä on tulossa? Kuka hän on, millaiseksi ihmiseksi hän kasvaa? Kaikki tulevaisuudet ovat läsnä tässä hetkessä. Ihana tunne!
- Kasvavan mahan myötä tulevaa varmuutta siitä, että en todellakaan välitä, mitä joku muu ajattelee koostani. Kroppani rakentaa toista ihmistä, joten saan olla iso, hidas ja kömpelö. Ei tarvitse tulla minulle urputtamaan.
En jää kaipaamaan:
- Raskausajan fyysisiä krämppäoireita. Tässä raskaudessa erityisesti alaselän ja lantion seutuvilla tuntuneet jumit ja kivut tulivat mukaan kuvioihin varsin varhaisessa vaiheessa ja ovat rajoittaneet liikkumistani aika paljonkin.
- Närästys.
- Suonikohjut ja verenpurkaumat jaloissa. Niin pahoina, että ainakin kohjut haluan jossain vaiheessa saada operoiduiksi, koska muuten en enää koskaan pidä lyhyitä hameita ilman paksuja sukkiksia tai pitkiä saappaita.
- Sokerimittailu ja piikittäminen. Toivon todella, että saan raskauden jälkeen itseni sellaiseen kuosiin, että kakkostyypin diabetes ei tule vaivoikseni. Sukurasitetta on, mutta kunhan synnytyksestä toivun tarpeeksi, alan kyllä tähdätä parempaan vointiin monin tavoin. (Yritän myös olla sortumatta yhtä suklaapohjaiseen imetysdieettiin kuin Papun imetyksen aikana. Sain nimittäin katkerasti huomata, että ei, imetys ei tosiaan kuluta ihan kaikkia kaloreita, joita äiti suklaan muodossa kitusiinsa kiskoo. Sanon jo nyt, että minulle saa toki tuoda tuliaisiksi suklaatakin, mutta jospa mansikoita ja vadelmia ja mustikoita ja mangoja mieluummin?)
- Alkuraskauden uskomaton stressi ja pelko siitä, että onhan kaikki hyvin. Kun mitään ei vielä tunnu, ei raskaus tunnu todelliselta ja koko ajan miettii, että noinkohan tässä päästään eteenpäin. Ja kyllä se sama fiilis vähän koko raskauden aikana on ollut, vaikka on tehty NIPT-seula ja sykkeet & ultrat ovat olleet neuvolassa ihan kunnossa, silti se mietityttää. Onhan kaikki hyvin?
- Juustojen ja medium-pihvien välttely. Ja kuoharin. Minulle ei ole ongelma olla alkoholittomalla linjalla, mutta jotkut herkut kyllä ovat olleet mielessä tässä viime aikoina. Laku- ja salmiakkiöverit, kuoharilasilliset, kunnon pihvi. Toki imetyskin rajoittaa hieman, etenkin tuota kuoharipuolta, mutta toisaalta olen kyllä tykästynyt muutamiin holittomiin juomiin oikein erityisesti tässä raskauksien aikana. Ne ovat hyviä korvikkeita. (Sivuhuomautus - haluatteko blogipostauksen alkoholittomista juomista? On ollut nimittäin mielessä sellainen vinkkipostaus.)
- Etenkin talvikauden raskausvaatteet, kaikki ne kirotut puolijoukkueteltat ja venähtäneet neuleet, jotka ovat ainoita vaatteita, joihin mahtuu. Kesämekot ovat ihan ok, rakastan muutenkin tätä maksimekkomuotia, mutta muuten on kyllä ihanaa jo haaveilla vähän normaalikokoisemmista vaatteista. Vaikka nyt alkuun sitten imetysfunktiolla.
Että näin. En väittäisi, että ainakaan tämä toinen raskaus olisi minulle ollut mitenkään ylitsevuotavan ihanaa aikaa raskauden näkökulmasta, joskaan ei myöskään ihan kamalaa. Olen kaksi kertaa välttynyt kaikenlaiselta raskauspahoinvoinnilta, verenpaineilta, pre-eklampsiaoireilta jne., mutta kyllä tämä ihan tarpeeksi raskasta fyysisesti on ollut silti. Raskausajan ihanuus on ollut taaperoarjen värittämää, ja vaikka olenkin seurannut raskausviikkojen kuvauksia eri sivustoilta melko tarkasti tälläkin kierroksella, on keskittyminen ollut kuitenkin enemmän Papu-neidin puuhissa.
 |
| Aika lailla viimeisimpiä otoksia tästä heinäkuisesta olemuksesta. |
Tällaisilla fiiliksillä kohti huomista lääkärin vastaanottoa. Katsotaan, onko seuraava postaus sitten jo synnärikertomus.
 | |
| Kohta saan kroppani sisukset taas vain itselleni ja "tulen taas esiin" vatsani takaa. |
PS. Pahoittelen tämän postauksen kuvien surkeaa laatua. Tajusin juuri, että koska olen itse aina kameran takana, minusta ei ole "oikealla" kameralla otettuja raskauskuvia itselläni ollenkaan. Masukuvausten tulokset eivät ole vielä tulleet, joten on pakko tyytyä kännyräpsyihin. Ja voin kuulkaa kertoa, että näin valokuvaajana vihaan puhelimeni surkeaa kameraa. ÄRK!
Kommentit
Lähetä kommentti