Kohta meitä on neljä
Juteltiin tänään meidän Papun synttärikaimatytön äidin kanssa teekupposen äärellä asiasta, joka on viime aikoina mietityttänyt yhä enemmän ja enemmän. Ihmekö tuo, kun periaatteessa viikon päästä voin olla synnärillä vastasyntynyt vauva sylissä.
Miten tämä homma oikein menee? Kohta olen kahden lapsen äiti! Kahden pienen tytön, joilla on ikäeroa noin 16kk.
Elämä muuttuu, tässä eletään viimeisiä aikoja niin, että Papu saa kaiken meidän huomiomme. Mitä tapahtuu, kun äitiin takertuu pikkuinen Itu, joka tarvitsee ihokontaktia ja läheisyyttä tuntikausia vuorokaudesta. Miten osaan itse jakaa itseni kahden pienen tarvitsijan välillä niin, että molemmat saavat, mitä tarvitsevat?
Kysymyksiä on miljoona, vastauksia tuskin yhtään ennen kuin Itu saapuu maailmaan. Uskon kyllä, että rakkaus ei puolitu vaan tuplaantuu - niin ainakin sanotaan. Näitä asioita miettii silti varmasti ihan joka ikinen äiti, joka odottaa toista (tai kolmatta jne.) lastaan. Ilmassa on hieman ristiriitaisuuttakin - ja jotenkin sellaista huonoa omatuntoakin. Saanko kadota vauvan kanssa siihen vauvakuplaan, saanko ihastella loputtomasti vauvan jokaista ominaisuutta ilman, että samalla koen tekeväni jotenkin väärin Papua kohtaan? Miten saan huomioitua Papun niin, ettei hän koe tulleensa "hylätyksi"?
Miehen kanssa on jo toki puhuttu, että täytyy järjestää asioita niin, että molemmat tytöt saavat kummankin vanhemman huomiota, yhdessä ja erikseen. Esikoinen toiseen kainaloon, kun pikkusisko on rinnalla. Isä välillä vauvan kanssa kahdestaan, kun äiti lähtee isosiskon kanssa pihalle tai kauppaan hetkeksi. Näinkö se menee? Onnistutaanko me?
Tuntuu, että esikoisen kanssahan tämä oli helppoa. Upposin kuplaan, itkeskelin vauva rinnalla elämän ihanuutta (ja pienen ihmisen ällistyttävyyttä), väsymystä ja hämmennystä ja that's it. Kaikki huomio vauvaan vaan ja yritettiin selvitä. Tunnetasolla nyt on toisin, monella tapaa. Tai siltä se tuntuu. Kuopuksen kanssa on ehkä muuten sitten varmempi äiti, mutta tässä kun näitä möyrintöjä tuolla massussa fiilistelee (niitäkin viimeisiä kertoja!), on kyllä todella vaikea hahmottaa, miten tämä sitten tästä arjeksi muuttuu.
Ai kamala. Hormonihuurut ovat jo paksuina ilmassa, eihän tätä voi edes kirjoittaa itkemättä. Minun ihana esikoistaaperoni, minun ensimmäinen vauvani. Kohta isosisko. Minun ihana kuopusvauvani, pikkanenkikkanen, pikkusisko.
Minulle saa kertoa, että hyvinhän tämä tästä menee. Tietenkin. Miten teillä selvittiin tästä tunnehämmennyksestä ja menikö se sillä sekunnilla ohi, kun isosisarus tapasi pikkusisaruksen vai miten äidin etukäteispohdinnat saivat vastauksia?
Tämän postauksen kuvat ovat tämän kesän juttuja. Papu siellä, Papu täällä (Seikkiksessä, Keskiaikamarkkinoilla, mamman ja pappan luona, kotona). Ja lisäkoristeena mamman ihanat hortensiat.
Miten tämä homma oikein menee? Kohta olen kahden lapsen äiti! Kahden pienen tytön, joilla on ikäeroa noin 16kk.
Elämä muuttuu, tässä eletään viimeisiä aikoja niin, että Papu saa kaiken meidän huomiomme. Mitä tapahtuu, kun äitiin takertuu pikkuinen Itu, joka tarvitsee ihokontaktia ja läheisyyttä tuntikausia vuorokaudesta. Miten osaan itse jakaa itseni kahden pienen tarvitsijan välillä niin, että molemmat saavat, mitä tarvitsevat?
Kysymyksiä on miljoona, vastauksia tuskin yhtään ennen kuin Itu saapuu maailmaan. Uskon kyllä, että rakkaus ei puolitu vaan tuplaantuu - niin ainakin sanotaan. Näitä asioita miettii silti varmasti ihan joka ikinen äiti, joka odottaa toista (tai kolmatta jne.) lastaan. Ilmassa on hieman ristiriitaisuuttakin - ja jotenkin sellaista huonoa omatuntoakin. Saanko kadota vauvan kanssa siihen vauvakuplaan, saanko ihastella loputtomasti vauvan jokaista ominaisuutta ilman, että samalla koen tekeväni jotenkin väärin Papua kohtaan? Miten saan huomioitua Papun niin, ettei hän koe tulleensa "hylätyksi"?
Miehen kanssa on jo toki puhuttu, että täytyy järjestää asioita niin, että molemmat tytöt saavat kummankin vanhemman huomiota, yhdessä ja erikseen. Esikoinen toiseen kainaloon, kun pikkusisko on rinnalla. Isä välillä vauvan kanssa kahdestaan, kun äiti lähtee isosiskon kanssa pihalle tai kauppaan hetkeksi. Näinkö se menee? Onnistutaanko me?
Tuntuu, että esikoisen kanssahan tämä oli helppoa. Upposin kuplaan, itkeskelin vauva rinnalla elämän ihanuutta (ja pienen ihmisen ällistyttävyyttä), väsymystä ja hämmennystä ja that's it. Kaikki huomio vauvaan vaan ja yritettiin selvitä. Tunnetasolla nyt on toisin, monella tapaa. Tai siltä se tuntuu. Kuopuksen kanssa on ehkä muuten sitten varmempi äiti, mutta tässä kun näitä möyrintöjä tuolla massussa fiilistelee (niitäkin viimeisiä kertoja!), on kyllä todella vaikea hahmottaa, miten tämä sitten tästä arjeksi muuttuu.
Ai kamala. Hormonihuurut ovat jo paksuina ilmassa, eihän tätä voi edes kirjoittaa itkemättä. Minun ihana esikoistaaperoni, minun ensimmäinen vauvani. Kohta isosisko. Minun ihana kuopusvauvani, pikkanenkikkanen, pikkusisko.
Minulle saa kertoa, että hyvinhän tämä tästä menee. Tietenkin. Miten teillä selvittiin tästä tunnehämmennyksestä ja menikö se sillä sekunnilla ohi, kun isosisarus tapasi pikkusisaruksen vai miten äidin etukäteispohdinnat saivat vastauksia?
Tämän postauksen kuvat ovat tämän kesän juttuja. Papu siellä, Papu täällä (Seikkiksessä, Keskiaikamarkkinoilla, mamman ja pappan luona, kotona). Ja lisäkoristeena mamman ihanat hortensiat.
Kommentit
Lähetä kommentti