Painavaa asiaa
Kylläpä on ollut vaikea löytää aikaa blogin päivittämiselle... Ennakoin tilanteen vain vaikeutuvan hetkeksi, kun mies palaa maanantaina töihin. Minulla on edessä täysin uusi ja potentiaalisesti aika intensiivinen ajanjakso, kun olen tyttöjen kanssa kolmestaan kotona. Vauva kiinni tississä ja taapero hulisemassa ympäri huushollia. Vähän jo jännittää, miten selviän... No, kaipa se siinä menee kuin muutkin haasteet - ja syyskuun alussahan Papu aloittaa päiväkodin, mikäli kaikki menee niin kuin on suunniteltu.
Mutta nyt kun Papu ja isä ovat taas jossain omilla teillään, Itu nukkuu makoisasti ja pyykitkin voivat odottaa koneessa vielä hetken, voin ottaa pienen aikalisän ja kirjoitella.
Viimeksi päästiin synnytyskertomuksessa siihen asti, että pari yötä osastolla oli edessä. Sehän on näillä "sokerivauvoilla" ihan vakio ainakin TYKSissä, kun vauvan verensokereita tarkkaillaan se 48 tuntia. Sokeriarvot Itulla olivat koko ajan oikein hyvät, vaikka pienet vaikeudet alkoivatkin heti siinä alkumetreillä, eikä vaavi syönyt juurikaan.
Tyttö nukkui ensimmäisen vuorokautensa lähes kokonaan. Sehän nyt ei ole kovinkaan poikkeavaa, mutta meidän tyttöpä päätti nukkua toista vuorokautta vähän samaan tyyliin. Neidin saaminen hereille syömään oli haastavaa, eikä hän oikein jaksanut pitää kiinni rinnasta. Alkoi äidin huoli: saako tämä pikkuinen nyt tarpeeksi ruokaa?
Perjantaina kuitenkin saatiin lääkäriltä ja hoitajalta vihreää valoa kotiinlähdölle, mutta ohjeistettiin varaamaan painokontrolliaika neuvolaan heti seuraavalle maanantaille, koska Itun paino oli vielä laskusuunnassa.
Siitä se sitten alkoi, meidän neuvolassa ravaaminen ja huoli siitä, että miten saadaan paino tasaisesti nousuun. Esikoinenkin oli koko imetysaikansa osittaisimetyksellä, joten se ei ole minulle mikään mörkö, kyllä korvikettakin voidaan antaa. Mutta kun paino vain putosi vielä sillä toisellakin viikolla, me jouduimme yllättäen neuvolan painokontrollikäynniltä yhdeksi yöksi takaisin sairaalaan tarkkailuun ja tehotankkaukseen. Tyttöä olisi pitänyt ruokkia kolmen tunnin välein, mutta hänpä edelleen erittäin sitkeästi nukkui jopa viiden tunnin putkia, vaikka mitä kutitteluja tai vaipanvaihtoja yritti keksiä.
Veriarvot (natrium & bilirubiinit) pysyivät kuitenkin hyvinä ja tehotankkauskombinaatio rinta + lahjoitettu maito tuottivat tulosta sen verran, että osastovisiittimme jäi yhteen yöhön. Mutta kyllä äidillä oli itku lähellä monta kertaa. Enkö minä nyt muka osaa ruokkia lastani tarpeeksi, miksi en herättänyt sikeästi nukkuvaa vauvaa aamuneljältä syömään? (No siksi, että nukuin itsekin...)
Vaikka täysimetys ei varsinaisesti ole ollut edes tavoitteeni, osittaisimetyksenkin takkuileva alku on käynyt tunteisiin. Miten voikaan tuntea olonsa epäonnistuneeksi, kun vauvan imuote ei olekaan heti täydellinen, maitoa ei saa pumpattua niin paljon, että kaikki lisämaito olisi omaa maitoa... Nämä ovat asioita, joissa järki pyörii kyllä jossain taustalla huhuilemassa fiksuja kommenttejaan, mutta tunteet jyräävät ihan kaiken alleen ja sitten onkin mukamas niin huono äiti, että huhhuh.
No, lyhennetään pitkää tarinaa sen verran, että kun tuossa pyrimme vähentämään korvikkeen määrää (Imetyksen tuki ry:n ohjeet saatiin neuvolastakin, vaikka olin toki niitä jo lueskellut netistä), tytön paino notkahti taas. Vähän, mutta kuitenkin sen verran, että lisämaitojen vähentäminen lopetettiin ja määrät nostettiin taas korkeammalle.
Nyt olisi enää pari viikkoa aikaa vähentää lisämaitoja sekä tehostaa imetystä, jos tavoitteena olisi täysimetys. (Korvikkeiden vähentäminen pitäisi tehdä siis ennen 6 viikon ikää.) Täysimetys ei ole tavoitteena, mutta kyllä tässä edelleen vähän ristiriitaisin tuntein mennään. Pitäisikö yrittää ja samalla sitten taas huolehtia enemmän siitä, jatkaako paino nousua vai pidetäänkö suosiolla korvikkeen määrä suht reiluna, että sitä painoa ei tarvitse murehtia. Ehkä olen taas taipuvainen jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kun ei Papukaan ollut täysimetyksellä oikein missään vaiheessa. Pelkällä rintamaidolla tuntui aina vähän jäävän nälkä, joka oli helpointa paikata lisämaidolla, kun oma maidontuotanto ei vain tuntunut riittävän.
Eilen oli Itun neuvolalääkärikäynti. Kaikki oli nyt hyvin, huimassa yhden kuukauden iässä, painoa nyt 4285g (jee!) ja pituuttakin tullut 3,3cm lisää syntymästä (nyt siis 56,3cm). Kyllä tämä tästä. Neiti on nyt kuitenkin oppinut imemään hieman paremmin ja viihtyy rinnalla pidempään, joten ehkä sitä kautta korviketta hieman voidaan vähentää. Nollille en uskalla lisämaitoja laskea (vaikka joku niin on minulle ehdottanutkin), koska se olisi minulle liian suuren stressin aihe ja stressi puolestaan ei yhtään ainakaan helppaa maidontuotantoa.
Meillä ollaan siis ylpeästi osittaisimetyksellä. Äidinmaitoa niin paljon kuin tissistä irti lähtee ja loput purkista. Tavoitteena iloinen ja hyvinvoiva äiti sekä tyytyväinen, kasvava vauva.
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Mutta nyt kun Papu ja isä ovat taas jossain omilla teillään, Itu nukkuu makoisasti ja pyykitkin voivat odottaa koneessa vielä hetken, voin ottaa pienen aikalisän ja kirjoitella.
Viimeksi päästiin synnytyskertomuksessa siihen asti, että pari yötä osastolla oli edessä. Sehän on näillä "sokerivauvoilla" ihan vakio ainakin TYKSissä, kun vauvan verensokereita tarkkaillaan se 48 tuntia. Sokeriarvot Itulla olivat koko ajan oikein hyvät, vaikka pienet vaikeudet alkoivatkin heti siinä alkumetreillä, eikä vaavi syönyt juurikaan.
Tyttö nukkui ensimmäisen vuorokautensa lähes kokonaan. Sehän nyt ei ole kovinkaan poikkeavaa, mutta meidän tyttöpä päätti nukkua toista vuorokautta vähän samaan tyyliin. Neidin saaminen hereille syömään oli haastavaa, eikä hän oikein jaksanut pitää kiinni rinnasta. Alkoi äidin huoli: saako tämä pikkuinen nyt tarpeeksi ruokaa?
Perjantaina kuitenkin saatiin lääkäriltä ja hoitajalta vihreää valoa kotiinlähdölle, mutta ohjeistettiin varaamaan painokontrolliaika neuvolaan heti seuraavalle maanantaille, koska Itun paino oli vielä laskusuunnassa.
 |
| Kotiin lähdössä, ensimmäisellä kerralla. TYKSin synnytysvuodeosasto 4 oli kummankin meidän tytön ensimmäinen osoite. :) |
Siitä se sitten alkoi, meidän neuvolassa ravaaminen ja huoli siitä, että miten saadaan paino tasaisesti nousuun. Esikoinenkin oli koko imetysaikansa osittaisimetyksellä, joten se ei ole minulle mikään mörkö, kyllä korvikettakin voidaan antaa. Mutta kun paino vain putosi vielä sillä toisellakin viikolla, me jouduimme yllättäen neuvolan painokontrollikäynniltä yhdeksi yöksi takaisin sairaalaan tarkkailuun ja tehotankkaukseen. Tyttöä olisi pitänyt ruokkia kolmen tunnin välein, mutta hänpä edelleen erittäin sitkeästi nukkui jopa viiden tunnin putkia, vaikka mitä kutitteluja tai vaipanvaihtoja yritti keksiä.
Veriarvot (natrium & bilirubiinit) pysyivät kuitenkin hyvinä ja tehotankkauskombinaatio rinta + lahjoitettu maito tuottivat tulosta sen verran, että osastovisiittimme jäi yhteen yöhön. Mutta kyllä äidillä oli itku lähellä monta kertaa. Enkö minä nyt muka osaa ruokkia lastani tarpeeksi, miksi en herättänyt sikeästi nukkuvaa vauvaa aamuneljältä syömään? (No siksi, että nukuin itsekin...)
Vaikka täysimetys ei varsinaisesti ole ollut edes tavoitteeni, osittaisimetyksenkin takkuileva alku on käynyt tunteisiin. Miten voikaan tuntea olonsa epäonnistuneeksi, kun vauvan imuote ei olekaan heti täydellinen, maitoa ei saa pumpattua niin paljon, että kaikki lisämaito olisi omaa maitoa... Nämä ovat asioita, joissa järki pyörii kyllä jossain taustalla huhuilemassa fiksuja kommenttejaan, mutta tunteet jyräävät ihan kaiken alleen ja sitten onkin mukamas niin huono äiti, että huhhuh.
No, lyhennetään pitkää tarinaa sen verran, että kun tuossa pyrimme vähentämään korvikkeen määrää (Imetyksen tuki ry:n ohjeet saatiin neuvolastakin, vaikka olin toki niitä jo lueskellut netistä), tytön paino notkahti taas. Vähän, mutta kuitenkin sen verran, että lisämaitojen vähentäminen lopetettiin ja määrät nostettiin taas korkeammalle.
Nyt olisi enää pari viikkoa aikaa vähentää lisämaitoja sekä tehostaa imetystä, jos tavoitteena olisi täysimetys. (Korvikkeiden vähentäminen pitäisi tehdä siis ennen 6 viikon ikää.) Täysimetys ei ole tavoitteena, mutta kyllä tässä edelleen vähän ristiriitaisin tuntein mennään. Pitäisikö yrittää ja samalla sitten taas huolehtia enemmän siitä, jatkaako paino nousua vai pidetäänkö suosiolla korvikkeen määrä suht reiluna, että sitä painoa ei tarvitse murehtia. Ehkä olen taas taipuvainen jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kun ei Papukaan ollut täysimetyksellä oikein missään vaiheessa. Pelkällä rintamaidolla tuntui aina vähän jäävän nälkä, joka oli helpointa paikata lisämaidolla, kun oma maidontuotanto ei vain tuntunut riittävän.
Eilen oli Itun neuvolalääkärikäynti. Kaikki oli nyt hyvin, huimassa yhden kuukauden iässä, painoa nyt 4285g (jee!) ja pituuttakin tullut 3,3cm lisää syntymästä (nyt siis 56,3cm). Kyllä tämä tästä. Neiti on nyt kuitenkin oppinut imemään hieman paremmin ja viihtyy rinnalla pidempään, joten ehkä sitä kautta korviketta hieman voidaan vähentää. Nollille en uskalla lisämaitoja laskea (vaikka joku niin on minulle ehdottanutkin), koska se olisi minulle liian suuren stressin aihe ja stressi puolestaan ei yhtään ainakaan helppaa maidontuotantoa.
Meillä ollaan siis ylpeästi osittaisimetyksellä. Äidinmaitoa niin paljon kuin tissistä irti lähtee ja loput purkista. Tavoitteena iloinen ja hyvinvoiva äiti sekä tyytyväinen, kasvava vauva.
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti